Juttu on ilmestynyt Natura-lehden numerossa 2/2016 ja kertoo erityisesti kasvikokoelmista. Artikkelin tieto on sovellettavissa kaikkiin eliöryhmiin.

Miksi juuri kasvit?

Kasvit ovat varsin helppoja opeteltavia, sillä ne eivät juokse karkuun, niitä voi koskettaa, tuoksutella ja joitakin jopa maistaa. Kasveja opetellessa harjoitellaan kaikkialla tarvittavien havainnointitaitojen lisäksi yleisiä lajintunnistustaitoja. Samalla opitaan ja ymmärretään, että luonnossa on monenlaisia lajeja ja niillä on erilaisia vaatimuksia ja että me ihmiset olemme tästä monimuotoisuudesta riippuvaisia. Tätä kaikkea voidaan kutsua myös biodiversiteettikasvatukseksi.

Tutkimuksissa on todettu, että tavallisimpia suomalaisia kasvilajeja, kuten voikukkaa, mäntyä, rauduskoivua, leskenlehteä tai päivänkakkaraa eivät kaikki koululaiset tai edes heidän opettajansakaan tunnista.

Luontosuhteen syntymiseen tarvitaan luontoa. Siellä on käytävä ja sinne mentävä. Oppilaiden pitää päästä katsomaan luontoa ja sen lajistoa aidossa ympäristössä. Kun ensimmäistä kertaa näkee oikean nokkosperhosen tai västäräkin tai maistaa hieman ketunleipää,alkaa vähitellen ymmärtää ympärillään olevaa elämää. Samalla syntyy muistoja ja ajatuksia ja herää halu pitää luonnosta huolta.

Mitä ja miten kasveja kerätessä oppii?

Kasveja kerätessä joutuu harjoittelemaan havainnointitaitoja, sillä kerättävää kasvia etsiessä joutuu tarkkailemaan, tutkimaan, pohtimaan, käyttämään muistiaan, vertailemaan, luokittelemaan, lopulta tunnistamaan ja nimeämään kerättävän kasvin. Samalla joutuu käyttämään apuna useita aisteja. Aistien käyttö tehostaa oppimista, sillä opittava kasvilaji on helpompi palauttaa takaisin mieleen, kun se on sidottu muistinlokeroihin useilla eri tavoilla. Luonnossa liikkuminen itsessään aktivoi monella tapaa ja on tutkitusti terveellistäkin. Luonnossa liikkuessa oppii myös muita lajeja ja luonnon toimintaa kokonaisuudessaan.

Varsinaisen tunnistamisen jälkeen kasveja joutuu tutkimaan useaan otteeseen, tekipä sitten kuivattua tai digitaalista herbaariota. Hienomotoriikka kehittyy, kun kasvi pitää asetella kuivamaan ja tehdä siitä lopulta kasvitaulu. Kasvilappua kirjoittaessa täytyy etsiä tietoa. Samalla voi oppia lajista laajemmin. Jokaisen työvaiheen yhteydessä kasvia tulee katsottua uudestaan ja palautettua lajin nimi mieleen. Kerääminen on monipuolisuudessaan erittäin hyvä oppimismenetelmä. Digikasvion tekemisessä jää muutama työvaihe välistä, mutta toisaalta kuvia joutuu käsittelemään useaan otteeseen. Samalla oppii teknologiasta.

Miksi kasvien nimiä pitää opetella ulkoa?

Kasvien nimien ulkoa opettelu nostaa monelle kitkerät muistot mieleen. Nimilistan ulkoluvussa ei lienekään paljon järkeä. Nimet oppii pikku hiljaa kun kasveihin tutustutaan, niitä kerätään ja tehdään keräämiseen liittyviä eri työvaiheita. Tarkkojen lajinimien sijaan olisi hyödyllisempää opetella laajempia kokonaisuuksia, vaikkapa hahmottaa, millaiset kasvit viihtyvät kuivassa kasvupaikassa tai millaisia kasveja voi löytää suolta. Miltä näyttävät orvokit, leinikit tai koivut?

Kaikkia kasveja ei voi silmämääräisesti edes lajilleen määrittää, joten yksioikoisen lajinimien ulkoaopettelun sijaan hyvät tuntomerkkien tarkkailu-, määritys- ja tiedonetsimistaidot ovat ehkä parempi keino kannustaa lajintunnistuksen pariin. Toisaalta me ihmiset kommunikoimme nimillä, joten joitakin nimiä on vain opittava, tosin oppimistavan ei tarvitse olla pelkästään ulkoluvun kautta. Nimi tekee kasvista erityisemmän, eikä se ole enää vain pelkkä ruoho tai pensas.

Voiko opettaja antaa kasvienkeräämistehtävän kesätehtäväksi, koska silloin ollaan lomalla?

Kasvien keräämisen voi ajoittaa touko- ja elokuuhun, jotka ovat koulukuukausia. Ohjeistamalla kasvien keruun osittain koulukuukausille opettaja pitää huolta myös omasta oikeusturvastaan.

Kesäksi voi antaa ohjeet kerätä sellaisia ruohovartisia kasvilajeja, jotka ovat kukassa noihin aikoihin tai sitten kasveja voi kerätä ilman kukintoa. Parhaat kasvien keruukuukaudet osuvat Suomessa juuri kesä- ja heinäkuulle. Tällöin kasveja voi suositellusti ja vapaaehtoisesti kerätä.

Vuodenaikaongelmaa voi ratkaista myös teemoittamalla tehtävän esimerkiksi metsäkasveihin. Silloin metsämaitikka on jo kuivunut musta koppura, mutta silloin voi selvittää, mikä laji on kyseessä. Tämä edellyttää valmiiden vaihtoehtojen antamista, sillä muuten salapoliisityö voi olla liian vaikea.

Eikö kasvien kerääminen ole vanhanaikaista?

Historiallista kasvien kerääminen ainakin on. Keräily on ihmisille hyvin ominainen tapa oppia maailmasta. Ei liene montaakaan tyttöä tai poikaa, jonka huone ei jossain vaiheessa tuoksahtaisi ojan pohjalta, kerätyiltä oksilta, kävyiltä ja hiekkaisilta kiviltä.

Tiettävästi missään muussa maassa ei kasveja ole koulussa kerätty pakollisena tehtävänä niin pitkää ajanjaksoa kuin Suomessa (Kaasinen 2002). Historiaa kasvien keruulle voi hakea Elias Lönnrotin keruumatkoilta, joilta talteen jäi runojen liskäsi myös kasveja ja niiden suomenkielisiä nimiä. Myöhemmin kirjailija-runoilija V.A. Koskenniemi jyrisi vuonna 1936, että ”Erityisesti vihaan niitä kukkashautuumaita, joita kutsutaan herbaarioiksi”.

En tunnista näitä kasveja eikä meillä ei ole kotona määritysoppaita.

Aluksi voi tuntua siltä, että kasvioppaan sijasta kädessä voisi yhtä hyvin olla hepreankielinen kirja. Tämän vuoksi opettajan kanssa täytyy saada rauhassa harjoitella tuntomerkkien havainnointia: mitä pitää katsoa ja tarkkailla, kun lajia haluaa määrittää? Samoin määrityskirjojen ja –kaavioiden käyttöä on syytä harjoitella yhdessä.

Aluksi lajinmääritys voi tuntua todella vaikealta. Silloin kannattaa aloittaa tunnistaminen ja kerääminen niistä lajeista, jotka löytyvät vaikka koulun pihalta ja joita voidaan yhdessä tarkkailla.

Määritysoppaita voi lainata kirjastosta ja niitä löytyy myös antikvariaateista ja kirjakaupoista kohtuuhintaan. Hyvänä apuna määrityksestä ovat kännykkäänkin ladattavat lajinmääritysohjelmat, kuten www.luontoportti.fi. Tämän ohjelman avulla pääsee yksinkertaisia tuntomerkkejä seuraten lajimäärityksessä pitkälle.

Jos lajia ei tunnista, sitä ei kannata kerätä. Sen sijaan siitä voi ottaa kuvia ja tuoda niitä vaikka opettajalle nähtäväksi. Yhdessä voidaan yrittää selvittää, mistä lajista voisi olla kyse.

En voi tehdä kasviota, sillä mummoni ei tunnista näitä kasveja.

Mummot ovat tutkimuksen perusteella merkittäviä kasvilajintunnistustaitojen siirtäjiä. Kaikkien mummojen omat lajintunnistustaidot eivät ole kovin hyviä, sillä heille ei ole välttämättä koulussa enää opetettu kasvilajeja. Myös ulkomaalaistaustaisille mummoille, vaareille ja vanhemmille kasvit voivat olla kinkkisiä. Silloin otetaan avuksi määritysoppaat ja lajintunnistussovellukset ja yritetään oppia yhdessä. Mummojen ja muiden läheisten kanssa tekeminen on arvokasta, joten mummot kannattaa ottaa mukaan keruureissulle silloin kun se on mahdollista. Oppilaan oma työpanos on kuitenkin tärkein.

En voi kerätä kasveja, sillä kotini lähellä ei ole metsää.

Metsän puute on ikävää mutta se ei estä kasvien keräämistä. Kasveja kun kasvaa kaikkialla, asfalttipihojen rakosista, kiviportaiden väleistä, ojien pientareilla ja jopa rakennusten seinustoilla. Jokaiselle löytyy varmasti kerättäviä kasveja, etenkin jos opettajalla ei ole tarkkaa lajilistaa siitä, mitkä lajit täytyy kerätä.

Kesä meni jo, ja nyt syksyllä ei kasva enää mitään.

Kevään huumassa kasvien keräämisen saattaa siirtää ja lopulta unohtaa, kunnes koulun alku ja biologian kasvienkeruutehtävä palautuu jälleen mieleen. Riippuen koulun sijainnista ja syksystä, vielä elo-syyskuussa löytää kerättäviä ruohovartisia kasveja. Suurin osa ruohovartisista kasveista tosin kukkii kesä-heinäkuussa, joten kukkivaa yksilöä saattaa olla vaikea löytää. Tämän vuoksi touko-kesäkuu ovat parasta keruuaikaa.

Keräämäni kasvi ehti nuutua ennen kotiin pääsyä.

Lämpimällä säällä näin tuppaa tapahtumaan. Nuutumista voi yrittää ehkäistä siten, että kasvin sujauttaa varovasti muovipussiin, jonka sisällä on kostutettu talouspaperi tai vastaava. Märkä paperi pitää kasvin muovipussin sisällä kosteana jonkin aikaa. Yksi vaihtoehto on asetella kasvi samantien kuivauspaperin tai vaikka kirjan väliin, jolloin nuutuminen ei enää haittaa, vaan kasvi on jo aseteltu kuivausta varten. Lämpimällä säällä kasvit kannattaa kerätä aamulla jolloin on viileämpää ja nuutuminen hitaampaa.

Kasvini homehtui kuivauksen yhteydessä.

Jos kasvin on kerännyt sateella tai kasvi muuten on hyvin kostea, se täytyy varovasti taputella kuivaksi vaikkapa talouspaperilla ennen kuivauspaperin väliin laittamista. Kuivausprosessin aikana imupaperi on vaihdettava päivän parin välein, jottei kasvi pääse homehtumaan. Homehtunut kasvi ei näytä kovin hyvältä kasvitaulussa, joten valitettavasti homehtuneen tilalle on kerättävä ja kuivattava uusi kasvi.

Kuivamassa olevan kasvin kasvilappu hävisi ja nyt en tiedä mistä ja milloin olen tämän kasvin kerännyt. Mitä tehdään?

Irtolappuset tuppaavat tippumaan kuivamassa olevan pinon välistä. Kasvin keruutiedot kannattaakin joko kirjoittaa erilliseen vihkoon juoksevalla numeroinnilla ja merkitä sama numero imupaperina käytettävän sanomalehden päälle. Keruutiedot voi myös kirjoittaa itse sanomalehteen. Yksi vaihtoehto on tallentaa tiedot sähköiseen muotoon.

Kuivamassa ollut kasvipinoni meni roskiin. Mitä tehdään?

Myös koirien on joskus raportoitu syövän juuri valmistuneita täyden kympin kotiesseitä. Pinkkoja saattaa joskus joutua oikeastikin vahingossa paperinkeräykseen, sillä kotioloissa kasvit laitetaan yleensä sanomalehtien väliin kuivumaan. Tämän harmillisen tapahtuman estämiseksi kuivamassa oleva kasvi-sanomalehtipino kannattaa merkitä huolella.

Kuinka monta kasvia pitää kerätä?

Ei ole olemassa mitään sääntöä, monta kasvia oppilaan kuuluisi kerätä omaan herbaarioonsa. Lukumäärät vaihtelevat viidestä aina kolmeenkymmeneen yhden kesätehtävän aikana. Joskus alakouluissa kasveja kerätään useana vuonna. Opettaja saattaa antaa oppilaalle mukaan lajilistan, jonka mukaan lajit tulee kerätä tai tehtävän voi jättää avoimeksi. Helpotusta tehtävään voi tuoda myös vaihtoehto, jossa jokainen kerää yhden kasvin luokan yhteiseen herbaarioon.

Entä jos kasvit eivät kerta kaikkiaan kiinnosta?

Entäpä kerättävä kohde olisikin jokin toinen? Mitä jos vaihtoehtona olisi kivet tari perhoset tai kovakuoriaiset? Entä voisiko kasvien sijaan ottaa kuvia linnuista, pilvistä, jääkauden merkeistä tai muusta vastaavanlaisesta?

Olipa kerättävä kohde mikä tahansa, samalla oppii myös muutakin. Joitakin helpottaa perinteisen kuivatetun kasviston tekemisen sijaan digikasvion tekeminen. Kasvien kuvaaminen vähentää monta kiperää työvaihetta, lopputulos voi olla näyttävä ja informatiivinen ja lisäksi harvinaisetkin kasvit voi ottaa mukaan omaan kokoelmaansa, koska niitä ei kerätä ja vahingoiteta. Teknillinen säväys saata myös innostaa jo itsessään joitakin kameroista, kännyköistä ja tableteista kiinnostuneita.

Eläinten keräämisessä tulee vastaan eettisiä kysymyksiä, joihin on syytä perehtyä. Onko oikein esimerkiksi tappaa perhosia koulutyötä varten? Entä osataanko tunnistaminen varmasti tehdä niin, ettei se aiheuta kohteelle tarpeetonta kipua tai varsinkaan uhanalainen eläin ei vahingossa kuole dokumentoinnin yhteydessä?

Joskus voi olla myös opettajalla peiliin katsomisen paikka. Opettajan suurimmat erheet kasvien keräyttämisessä ovat puutteelliset ohjeet ja yhdessä harjoittelun vähyys. Kasvien keräämistä on syytä harjoitella oppilaiden kanssa yhdessä. Jos kasvien keräämisen antaa kesätehtäväksi, toukokuussa olisi hyvä mennä yhdessä luontoon ja käydä työn kaikki vaiheet huolellisesti läpi Suurimmat ongelmat ovat usein liittyneet siihen, etteivät oppilaat ole selvillä, mitä heidän tulisi tehdä.

Jos luokasta löytyy useampia vastahakoisia kerääjiä, voidaan tehdä niin, että jokainen oppilas kerää yhden tai kaksi kasvia ja luokka tekee yhdessä yhden herbaarion. Silloin ollaan päästy edes alkuun luonnon monimuotoisuuden havainnoinnissa ja ihmettelyssä.

Kannattaako opettajan antaa oppilaalle valmis nimilista kerättävistä kasveista vai vapaat kädet?

Tähän ei ole olemassa mitään yhteistä sääntöä, vaan tässä on edettävä maalaisjärjen ja soveltuvuuden mukaan. Joskus valmis nimilista auttaa oppilaita tehtävän tekemisessä. Samalla tulee varmistettua, että oppilas kerää erilaisia ja eri tyyppisiä kasveja erilaisilta kasvupaikoilta ja samalla oppii varmasti tunnistamaan tiettyjä kasvilajeja. Jos kerääminen ajoittuu pääasiassa touko- ja elokuulle, vapaampi tehtävänanto voi olla järkevämpi. Silloin oppilas kerää niitä kasveja, jotka löytyvät kukkivina.

Teksti: Arja Kaasinen