Haahkat ovat tyypillisiä ulkomeren lintuja. Haahkan menestys meriluonnossa kertoo luonnonsuojelutyön onnistumisesta, mutta haahkaa uhkaavat myös uudet uhat.

Haahkat ovat aikaisimpia muuttolintujamme. Ahvenanmerellä niitä talvehtii lähes joka talvi. Keväisin ne saapuvat merialueillemme sulapaikkoihin ja railoihin jo helmi-maaliskuulla. Niiden levittäytyminen seuraa jäiden lähtöä. Haahkan keväiset soidinmenot ovat kiihkeimmillään huhti-toukokuun vaihteessa. Niitä ei useinkaan pääse näkemään, mutta koiraiden soidinhuuto ”auuuuo” kuuluu helposti kilometrien päähän. Naaraat pyöräyttävät munat katajan, tyrnin tai kanervikon alle tai kallionkoloon jo vapun tienoilla. 

Haahkat pesivät kolonioissa. Parhailla luodoilla voi olla useita kymmeniä pesiä, muutamalla kalliosaarella jopa satoja pesiä. Muista sorsalinnuista poiketen haahkat eivät suosi lokkikolonioita, jos kohta eivät niitä kartakaan. Melko pian naaraan hautomisurakan alettua koirashaahkat lyöttäytyvät parviksi. Suurin osa niistä muuttaa jo toukokuun lopulla Itämerelle sulkasatoalueille sulkimaan. 

Suomen merialueen ulkoluodoilla tavataan sulkivia uroshaahkoja läpi koko kesän. Parvet voivat olla kooltaan jopa 1000–2000 yksilöä. Sulkasadon edetessä haahkat vaihtavat suuren osan sulistaan ja menettävät vähäksi aikaa jopa lentokykynsä. Siksi ne sulkivat ulkomerellä turvassa pedoilta.

Suomessa pari kuukautta

Haahkaparin yhteiselämä Suomessa kestää vain noin puolitoista kuukautta. Silti haahkat ovat pariuskollisia lintuja. Joka kevät haahkapariskunta saapuu samalle pesimäreviirilleen, ja mikäli ne ovat saaneet olla rauhassa, on pesäpaikkakin vuodesta toiseen sama. 

Koirashaahka pitää kevättalvella muut urokset loitolla omasta naaraastaan. Naaras syö tuolloin runsaasti ja kerää vararavintoa kovaa haudontaurakkaa varten. Haudonnan kuluessa naaras ei syö juuri mitään. Sen paino putoaa jopa 30 prosenttia ja ruoansulatuselimistö surkastuu. 

Poikasten kuoriuduttua naaraan on aloitettava syöminen kevyesti pienikokoisilla saaliseläimillä. Jos koiras ei keväällä pysty pitämään muita tunkeilevia uroksia loitolla, häiriintyy naaraan vararavinnon kertyminen. Pahimmassa tapauksessa se ei kykene suoriutumaan haudontaurakastaan ja hylkää pesän.

Loppukesällä näkee usein suuria haahkapoikueita; jopa 20 lintua yhtä naarasta kohden. Haahkan pesässä on kuitenkin vain 4–6 munaa. Suurpoikueet syntyvät joidenkin naaraiden ryöstäessä itselleen muiden naaraiden poikasia. Haahkoilla voi olla myös sosiaalista poikasten hoitoa, jolloin useat naaraat lyöttäytyvät yhteen. Ne puolustavat poikasia yhdessä, ja parveen voi liittyä pesinnässään epäonnistuneita naaraita, joita lintututkijat kutsuvat tuttavallisesti tädeiksi. Poikasten vartuttua haahkat muuttavat urosten perässä Tanskaan ja Pohjanmerelle syys-lokakuussa. 

Ulkomeren lintu

Haahkat pesivät runsaimpina puuttomilla ulkoluodoilla ja keskisaariston metsäisillä pikkuluodoilla. Viime vuosikymmenten aikana haahkat ovat vallanneet sisäsaaristoa ja paikoin niitä pesii jo mantereenkin rannoilla. 

Vahvimmat haahkakannat ovat Saaristomerellä ja Ahvenanmaalla. Tältä päälevinneisyysalueeltaan haahkakannat harvenevat itään Suomenlahdelle ja pohjoiseen Pohjanlahdelle. Pohjanlahdella säännöllisen levinneisyyden raja kulkee Merenkurkussa. Haahkan levinneisyyden tärkein rajoittava tekijä on meren suolapitoisuus. Perämeren suolapitoisuus ei enää riitä haahkan pääravintokohteelle sinisimpukalle. Haahkalle kelpaavat ravinnoksi myös muut simpukat, kotilot, äyriäiset ja kalanperkeet. Myös myöhäinen jäiden lähtö haittaa näillä marginaalialueilla haahkan elämää. Mielenkiintoista on, että haahkoja tavataan pesivinä makeavetisellä Laatokalla ja muutamilla Alppien vuoristojärvillä. Haahka on asuttanut harvakseltaan myös Perämerta. 

Viime vuosisadan alku oli haahkalle vaikeaa aikaa. Niitä metsästettiin myös keväisin, pesistä kerättiin munia ja untuvia, ja ankarat talvet aiheuttivat tappioita. 1940-luvulle tultaessa Suomen haahkakanta oli vain noin 12 000 paria. Haahkan suojelua tehostettiin toisen maailmansodan jälkeen. Kevätpyynti kiellettiin Ruotsissa. Suomessa saa yhä edelleen metsästää haahkauroksia kesäkuun alussa parin viikon ajan tietyillä ennakkoon merkityillä ulkosaariston luodoilla.

Haahkakannat kääntyivät nousuun saaristoalueiden rauhoitusten myötä ja munien keruun loputtua. Jo 1960-luvulla Suomessa pesi 30 000 haahkaparia, vuonna 1973 175 000 paria ja 1980-luvulla jo 180 000 paria. Tällä vuosituhannella haahkoilla on kuitenkin mennyt jälleen huonommin; nykyinen kannanarvio liikkuu 95 000–130 000 parin tienoilla. Koko Euroopan haahkakanta on noin 840 000 paria. Koko EU:n alueen haahkoista 40 prosenttia pesii Suomessa, ja haahka on päässyt Euroopan lintujen punaiselle listalle merkinnällä erittäin uhanalainen. 

Uusia uhkia

Haahkan menestys meriluonnossamme on ollut hieno esimerkki luonnonsuojelutoimien onnistumisesta. Taustalla on kuitenkin uusia uhkia. Haahka kärsii paikoitellen veneilijöiden häirinnästä. Haahkaluodolle nouseva ihminen voi aiheuttaa suuria poikastappioita pesiville haahkoille. Emojen poissa ollessa munat joutuvat helposti myös lokkien ja varisten suihin. 

Myös öljyonnettomuudet vähentävät haahkakantoja. Ympäristömyrkyt kertyvät simpukoiden välityksellä haahkaan ja voivat vaikeuttaa niiden elämää. Haahkan sulkien ympäristömyrkkyjen määriä seurataan jatkuvasti. Muutaman vuoden takaisissa mittauksissa elohopean, kuparin, sinkin ja kromin pitoisuudet olivat edelleen odotettua korkeammat, vaikka myrkkypäästöjen määrän tiedetään vähentyneen. Vain lyijyn määrä oli vähentynyt, kiitos lyijyttömään bensiiniin siirtymisen.

Taudit tappavat haahkan poikasia ja niitä hukkuu kalanpyydyksiin. Paikallisesti pahoja pesimätappioita aiheuttavat vieraslajeina saaristoon levinneet minkit ja supikoirat. Merikotkien onnistunut suojelutyö on tuottanut onnistuneen lopputuloksen. Valitettavasti näyttää siltä, että osa kotkista erikoistuu pyytämään haahkan poikasia ja emoja loppukesällä aiheuttaen kokonaisten poikueiden kuoleman. 

Toivottavasti ongelmiin saadaan uusia toimivia ratkaisuja, ja haahkat säilyvät näkyvinä ja kuuluvina Itämeren saaristoluonnon helminä ja ihmisten ihastelun kohteina. 

Teksti ja kuva: Hannu Eskonen

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 1/2024.