Puukiipijä etsii ruokaa nousemalla puita spiraalimaisesti ja se paritteleekin pystysuoralla rungolla

Kreikkalainen filosofi Aristoteles tunsi puukiipijän antaessaan kirjassaan Eläinoppi vuodelta 343 eaa sille nimeksi kerthios. Puukiipijän tieteellinen nimi Certhia familiaris tarkoittaa ”puissa elävää tuttua lintua”.  Vanha kansa tunsi sen vilulintuna, uikkana ja varpuistikkana – ja kutsuttiinpa sitä kuusimetsän kolibriksikin. Saamelaisille se on edelleen mourragakcu. Vuonna 1849 William Nylander käänsi ruotsin kielisestä nimestä trekrypare nykynimen puukiipijä.

Pikkuruinen puukiipijä kätkeytyy rusehtavan värityksensä ansiosta helposti puunrungolle. Terävällä naskalinokallaan se kaivaa ruoakseen hyönteisiä, hämähäkkejä ja monenlaisia toukkia kaarnanraoista. Sitä onkin vaikeaa nähdä, mutta tarkkakorvainen saattaa kuulla linnun äänet: korkeat ja hiljaiset piiskutukset ja sirinät, jotka muistuttavat kovasti tiaisten ääntä.

Pesimäajan ulkopuolella kiipijän löytääkin useimmiten tiaisparvesta. Käytökseltään se kuitenkin poikkeaa niistä melkoisesti. Puukiipijä kiertää puun runkoa spiraalimaisesti ylöspäin ruokaa etsiessään. Saavutettuaan puun latvan se pyrähtää seuraavan puun tyvelle ja aloittaa jälleen spiraalinousun.

Talvella ravinnon saannin vaikeutuessa puukiipijät saattavat jättää tutut rungot ja vierailla myös lintulaudoilla ja tunkioilla. Joinakin vuosina ravintopula ja ylitiheä puukiipijäkanta ajaa osan muuten niin tyypillisistä paikkalinnuista vaeltamaan. Tällaisessa invaasiossa saattaa olla valtaosa linnuista kotoisin Venäjän pohjoiselta taigalta. Osa puukiipijöistämme muuttaa vuosittain Baltiaan, Puolaan, Saksaan tai eteläiseen Fennoskandiaan. Näillä linnuilla on tärkeä tehtävä. Ankarina talvina saattaa lähes kaikki Suomessa talvehtivat puukiipijät kuolla. Lajin poikastuotto on tällaisten talvien jälkeen täysin muuttajien varassa. Viimeksi näin on käynyt 2010-luvun alussa muutaman ankaran talven jälkeen.

Ikimetsän lintu

Puukiipijät suosivat vanhoja metsiä.

Puukiipijä on tyypillinen vanhan havumetsän lintulaji. Se voi elää ikikuusikon lisäksi myös mäntykankailla, lehdoissa ja jopa suurissa puistoissa. Vahvimmat kannat ovat Etelä‑Suomessa. Puukiipijöitä tavataan kuitenkin harvakseltaan Lappia myöten, pesimätietoja on nähty Pyhätunturiakin pohjoisempana.

Puukiipijät aloittavat soitimensa jo maalis‑huhtikuulla. Koiras laulaa kiihkeästi ja ajaa naarasta kierteisrataa runkoa pitkin ylöspäin. Parittelu tapahtuu pystysuoralla pinnalla. Pesänsä puukiipijät rakentavat huhtikuun lopulla puun rungon ja irronneen kaarnan väliin tai erilaisiin puun halkeamiin. Toisinaan linnun pesiä on löydetty puu- ja halkopinoista ja ulkorakennusten koloista. Hyvin usein puukiipijät tuottavat keskikesällä vielä toisenkin poikueen.

Nykyinen metsätalous karsii metsästä pystyyn kuolleet puut ja pökkelöt. Niinpä puukiipijä kärsiikin metsissämme pahasta asuntopulasta. Usein puukiipijöitä näkee talousmetsissäkin ravinnonhaussa, mutta pesäpaikkojen puuttuessa ne eivät voi jatkuvasti niissä elää.

Erikoispöntöt helpottavat asuntopulaa

Puukiipijän pöntössä sisäänkäynti on rungon puolella.

Puukiipijälle on kehitetty aivan oma pesimäpönttönsä. Se tehdään kahdesta noin 30-40 senttiä pitkästä laudanpätkästä, jotka naulataan 90 asteen kulmaan, ja reunoihin sahataan pienet kolot. Lopuksi pöntön päihin naulataan kolmiomaiset katto ja pohja, ja pönttö kiinnitetään puun kylkeen rautalangalla. Puukiipijät pesivät mielellään tällaisiin V‑mallisiin pönttöihin jos ne vain ovat sopivassa ympäristössä. Irronneista kaarnanpalasista voi myös helposti rakennella naulojen ja rautalangan avulla tekopesiä puukiipijöille.

Takaseinätön V-mallin pönttö vaatii taustakseen jo varsin varttuneen puun rungon. Nuorempiin metsiin voi rakennella kolmesta laudan pätkästä takaseinällisiä versioita. Kun vielä nikkaroi pienet kulkuaukot sivuseinien yläosaan, naulaa katon ja pohjan paikoilleen, niin uusi puukiipijäasumus on valmis

Tekopesiä ja kiipijäpönttöjä kannattaa rakennella erityisesti talousmetsiin missä luontaisia pesäpaikkoja ei ole. Puukiipijä on nimittäin tehokas tuhohyönteisten hävittäjä. Kiipijän avulla metsän tuhohyönteiset pysyvät kurissa, ja ikävä eloton talousmetsä saa pirteän lisävärin puun rungoilla pörräävistä puukiipijöistä.

Kannat kasvussa

Puukiipijä kärsii kovista talvista. Normaalitalvinakin 20–30 % talvikannasta menehtyy, kovina talvina jopa yli puolet kannastamme kuolee pois. Tämän vuoksi  puukiipijän kanta vaihtelee runsaasti 120 000–300 000 parin välillä. Pitkällä aikavälillä puukiipijän lukumäärä on kuitenkin lähes tuplaantunut. Tämä johtuu siitä, että ilmaston muutoksen myötä kiipijät leviävät hiljalleen pohjoiseen. Lajin levinneisyyden eteläreunalla Turkissa, Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa puukiipijät vähenevät.

Viime aikaisissa evoluutio- ja maisemaekologisissa tutkimuksissa puukiipijä on ollut merkittävä hyvänlaatuista metsää kuvaava lintulaji. Jos metsässä elää puukiipijöitä se sopinee monen muunkin linnun elinympäristöksi. Vanhaa havumetsää riittää pienempikin alue ja taas kasvatusvaiheen metsien tulee olla laajempia, jotta ne kelpaisivat puukiipijöille ja muillekin metsän eläimille. Akilleen kantapäänä on kuitenkin pula pesäpaikoista. Koivupökkelöitä, keloja ja kuolleita puita pitää löytyä pesämetsistä. Niiden puutetta voi helposti korvata pöntöillä. Niihin puukiipijät asettuvat helposti asumaan jos vain ravintoa metsässä riittää.

Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 3/2023