Nokkonen on pohjoisten seutujen kuitukasvi, jota on hyödynnetty jo esihistoriallisena aikana. Nokkosen pitkät kuidut sopivat lankoihin, kankaisiin, naruihin ja jopa köysiin. 

Nokkonen on varmasti melkein kaikille tuttu kasvi. Lapsuuden ensi kosketus nokkoseen on voinut ollut mieleenpainuvan harmillinen, kun piilosta leikkiessä on sattunut istumaan nokkospuskaan, tai pelin tiimellyksessä palloa on etsitty vihulaisten joukosta. Miellyttävät muistot taas liittyvät monilla nokkoslettujen paistamiseen tai mehevän nokkosmuhennoksen maisteluun. Sen sijaan kuitukasvina nokkonen on vähemmän tunnettu.

Ikivanha kehruukasvi

Nokkonen ja sille läheistä sukua olevat kasvit ovat levittäytyneet lähes koko maapallolle. Esimerkiksi vaatetuskankaana tuttu, Kaakkois-Aasiassa kasvava kiinanruoho eli rami on nokkoselle sukua. Suomessa esiintyy yleisesti kaksi eri nokkoslajia, isonokkonen (Urtica dioica) ja rautanokkonen (Urtica urens). Isonokkonen soveltuu hyvin kehruukäyttöön, koska sen kuidut ovat pitkiä. 

Ihminen on tutustunut nokkosen hyötykäyttöön jo esihistoriallisella ajalla. Nokkosta on ollut aina helppo löytää: se viihtyy asuinpaikkojen lähellä, koska ihmisen toiminnasta kertyy maaperään typpeä, josta nokkonen pitää. 

Pohjoisilla seuduilla nokkonen on ainoa merkittävä luonnonvarainen kuitukasvi. On mahdotonta sanoa, milloin ihminen on ensimmäisen kerran kehrännyt nokkoslankaa, mutta todennäköisesti sitä on tehty jo kivikaudella. Nokkosrihma on ollut käyttökelpoinen jousen jänteenä, kalaverkoissa ja mahdollisesti muissakin pyyntivälineissä. Kankaankudonnan ensivaiheet ovat yhtä lailla hämärän peitossa. Tähän mennessä vanhin Skandinavian arkeologinen nokkostekstiililöytö on Tanskasta pronssikaudelta. Fynin eteläosasta Voldtoften läheltä polttohautauksesta löydetyt nokkoskankaan jäännökset olivat säilyneet pronssikattilan sisällä metallisuolojen ansiosta.

Myös Suomen maaperästä on löytynyt joitakin viitteitä nokkoskuidusta, mutta löydöt ovat hyvin harvalukuisia, koska kasvikuidut säilyvät happamassa maaperässä huonosti. Esimerkiksi Turun kaupungin keskeltä on löydetty keskiajalle ajoittuvia nokkoslangan jäänteitä. 

Kasvikuitujen erottaminen toisistaan on hyvin vaikeaa silmämääräisesti, ja siksi monet museoissa olevat tekstiilit on saatettu määritellä pellavaksi vailla tarkempaa tietoa. Mikroskoopilla tutkimalla nokkoskuidun voi  kuitenkin erottaa pellavasta ja hampusta. Helsingin yliopiston käsityötieteen laitoksen väitöskirjatutkija Jenni Suomela on osoittanut, että Suomen Kansallismuseon kokoelmissa on useita nokkoskuidusta valmistettuja tekstiilejä. 

Pellavan ja puuvillan viljelyn myötä nokkosen käyttö on osittain unohtunut, mutta ajoittain kiinnostus nokkoseen on herännyt uudelleen. Nokkosen ympäristöystävällisyys kannustaa hyödyntämään ikivanhaa kuitukasvia myös viljelykasvina ja teollisessa tuotannossa. Nokkosen muokkaus on mahdollista myös kokonaan ilman vettä, eikä viljelykään vaadi välttämättä keinokastelua.

Nokkosen kerääminen ja muokkaus

Jokamiehenoikeudella nokkosta voi kerätä melkein mistä tahansa paitsi yksityisiltä piha-alueilta. Juurineen ei kasvia saa ottaa ilman maanomistajan lupaa, vaan varsi katkaistaan muutama sentti maanpinnan yläpuolelta.

Nokkosta voi muokata kuiduksi eri tavoin. Paras menetelmä riippuu keruuajankohdasta ja kerääjän omista mieltymyksistä. Kuidut ovat varren pinnassa kiinni vaha- ja liima-aineilla, joiden poistaminen on työn hankalin vaihe. Nokkosen muokkaaminen vaatii kärsivällisyyttä, mutta toisaalta hitaasti valmistuva työ auttaa rauhoittumaan kiireisen elämän lomassa: pian nokkosen muokkaus alkaakin tuntua helpolta ja hauskalta.

Täysimittaista nokkoskuitu on yleensä juhannuksesta alkaen. Silloin kuituja voi muokata keittomenetelmällä, jossa tuoreet nokkoset kuoritaan ja kuoret keitetään sooda- tai tuhkavedessä. Keittämisen jälkeen kuorista irronnut kuitumassa kuivatetaan ja karstataan. 

Parhaimmillaan kuidut ovat kuitenkin heinäkuun lopulta elokuun loppuun, koska silloin kuitu on kaikkein vahvinta. Varret voi käsitellä pellavan tapaan: ne liotetaan, kuivatetaan, loukutetaan, lihdataan ja harjataan. Liotusvaiheen voi jättää poiskin, mutta silloin jatkomuokkaus ei välttämättä onnistu yhtä hyvin kaikista varsista. 

Myöhemmin syksyllä kuitu on vielä oikein hyvää, mutta vähän heikompaa kuin elokuussa. Silloin varsien muokkaus on helppoa, koska vaha- ja liima-aineet sekä puuosa ovat jo alkaneet vähän lahota. Niitä ei pidä enää liottaa, vaan yksinkertaisinta on murskata kuivat varret yksi kerrallaan taittamalla ja kuoria kuitukerros irti. Sen jälkeen kuidut puhdistetaan käsissä hieromalla ja karstaamalla tai tylpän veitsen avulla. Muokkaus on melko pölyistä puuhaa, ja se onkin paras tehdä ulkona. 

Mitä nokkoslangoista voi tehdä?

Langan kehruun opettelun voi aloittaa kiertämällä kuituja käsin, kuten entisaikojenkin ihmiset ovat tehneet, jos tarvittiin vain lyhyttä rihmaa. Pidemmän yhtämittaisen rihman kiertämiseen tarvitaan värttinä tai rukki. Rihman kiertäminen on yksinkertaista ja kiehtovaa, ja tekniikat on helppo oppia, jos alkaa innokkaasti kokeilla.

Nokkosesta voi tehdä melkein mitä tahansa tekstiilejä. Siitä voi kutoa kankaita, virkata, neuloa ja punoa. Nokkoskankaista on tehty vaatteita, pyyheliinoja ja sisustustekstiilejä. Pyyheliinana nokkoskangas on erinomainen materiaali, koska se imee vettä mainiosti. Pyyheliinoihin sopivat melko karkeatkin langat, mutta neule- ja virkkaustöihin kannattaa käyttää mahdollisimman pehmeitä lankoja, ellei sitten tavoitteena ole karkea lopputulos. Punomalla saa aikaan hyvin vahvoja vöitä, narua ja köysiä. 

Nokkosta kaikenikäisille

Nokkoskäsityöt sopivat yhtä lailla aikuisille kuin lapsillekin. Tietoa nokkoskuidun muokkauksesta löytyy internetistä ja kirjastosta. Itsekseen opetellen pääsee pitkälle, mutta monien mielestä yhdessä opettelu on innostavampaa. Viime vuosina monilla paikkakunnilla on järjestetty nokkoskuidun muokkauskurssejakin.

Nokkonen voisi olla hyvin antoisa kasvi myös kouluopetuksessa. Lajia voisi hyödyntää monessa eri oppiaineessa vaikkapa nokkosaiheisena monitoimipäivänä. Keväällä biologian tunnilta tuttuun lajiin voi tutustua ravintokasvina kotitaloudessa, kehruukasvina käsitöissä ja paperin raaka-aineena kuvataiteessa. Historian tunnille se sopii entisaikojen ihmisten ravitsemukseen, pyyntivälineisiin ja vaatteisiin liittyen. Ympäristökysymysten äärellä voisi miettiä, millainen on todellinen ekologinen tekstiili? Entä mitkä eliöt ihmisen lisäksi hyötyvät nokkosesta?

Lapset ja nuoret ovat luonnostaan uteliaita ja ympäristön tutkimisesta kiinnostuneita. Nokkoseen tutustumisen voi aloittaa retkeilemällä koulun lähiluonnossa tavoitteena löytää hyvä nokkospuska. Ravinnoksi nokkoset on kerättävä keväällä ehdottomasti puhtaasta paikasta. Kuitukäyttöön kerättävät nokkoset voi ottaa tien varrestakin, ja usein niitä kasvaa koirapuistojen lähellä tai metsäteiden varrella puukasojen vieressä. Helpoimmin nokkonen muokkaantuu loka-marraskuun varsista. 

Käsityön valmistaminen itse kerätystä luonnonmateriaalista havainnollistaa ihmisen kiinteän suhteen luontoon. Ihminen on luonnosta riippuvainen, ja sen kanssa on pysyttävä tasapainossa ja sovussa. Tekstiilin valmistaminen alusta asti omin käsin auttaa ymmärtämään vaatteen ja käsityön todellisen arvon. Itse tekemällä on helppo käsittää, kuinka tekstiilit olivat ennen arvotavaraa, jota on voitu käyttää maksuvälineenä jopa maakaupoissa. Tätä taustaa vasten nykyajan pikamuoti ja huippuhalvat vaatteet osoittautuvat kestämättömiksi työn arvostuksen ja luonnonvarojen kestävän käytön kannalta.

Teksti ja kuvat: Riikka Platonova.
Artikkeli on julkaistu Naturassa 3/22.