Tunnetko tiuhtan, suowiklan tai riekkolatvasiiven? Lintumme on tunnettu monilla nimillä ennen kuin nimistö vakiintui.
Ennen vanhaan linnulla saattoi olla montakin synonyyminimeä. Esimerkiksi talitiaisella tunnetaan 61 nimeä, sinisorsalla 55 ja järripeippoakin on kutsuttu 51 eri nimellä. Jotkut lintujen vanhat nimet ovat kulkeneet suomalaisten kielessä jo kauan ja niille on monesti samankaltaiset vastineet myös muilla suomensukuisilla kansoilla. Usein kyse oli lajeista, jotka olivat komeita, värikkäitä ja näkyviä, tai muutoin tärkeitä esimerkiksi saaliseläiminä. Tällaisia linnunnimiä ovat esimerkiksi västäräkki, kotka, sotka, pyy, kurki, joutsen, kiuru, kottarainen, metso ja peippo.
Suomessa julkaistu kirjallisuus oli 1800-luvun alkuun saakka lähinnä hengellistä ja tällöin ei juurikaan kiinnitetty huomiota luonnon kasvien ja eläinten nimiin. Kaikki tieteellinen julkaisu tapahtui latinaksi tai ruotsiksi. Ensimmäinen edistysaskel tapahtui vuonna 1810 kun Pehr Ulrik Sadelinin väitöskirja julkaistiin. Hänen teoksensa sisälsi luettelon Suomen selkärankaisista eläimistä, siis myös linnuista.
Turun palossa vuonna 1827 kuitenkin myös yliopisto tuhoutui museokokoelmineen. Yliopisto siirrettiin Helsinkiin ja uuden luonnonhistoriallisen museon kokoelmien kartuttaminen aloitettiin tyhjästä. Tällöin Suomen vanhimman tieteellisen seuran Societas pro Fauna et Flora Fennican kokouksessa päätettiin, että koottaviin näytteisiin tuli laittaa eliön nimet kolmella kielellä: ensin suomeksi, sitten tieteellinen nimi ja lopulta myös ruotsiksi. Tästä käytänteestä luovuttiin kuitenkin ennen pitkää kun suomenkielisiä nimiä ei suurelle osalle eliöistä löytynyt.
Miten lintujen nimiä keksittiin
Lintujen käytös antoi nimen monille linnuille. Joidenkin lajien, esimerkiksi hiirihaukan, nimestä voi helposti arvata mitä laji käyttää ravinnokseen. Monet linnut saivat nimensä lauluäänen perusteella. Kaikille tuttuja ovat esimerkiksi kivitasku, taivaanvuohi, sirittäjä, satakieli, liro, kuikka, kuovi ja kuhankeittäjä.
Linnuilla on myös hyvin näkyviä rakenteellisia ominaisuuksia, jotka pistivät entisajan ihmisten silmiin. Sinirinta, punakylkirastas ja mustaviklo -nimet kertovat hyvin näiden lintujen höyhenpuvun väreistä. Samoin haarapääskyllä on haarainen pyrstö, lapasorsalla latuskanokka ja hippiäinen on nimensä mukaan linnustomme lilliputti.
Mustaviklon niminä eri puolilla Suomea oli monenlaisia varoitusääneen viittaavia nimityksiä: riivitti, riivattu, syövitti, tiuhta ja mustatiutti. Vuonna 1927 Kivirikko suomensi ruotsinkielisen nimen svartsnäppan mustavikloksi.
Tärkeä nimenantoperuste on tietysti myös linnun elinympäristö. Jänkä- ja lehtokurpan, törmäpääskyn, lehtokertun, niitty-, metsä- ja luotokirvisen ja kangaskiurun nimistä saa jo viitteen siitä mistä kyseistä lajia kannattaa etsiä.
Millainen hyvän linnun nimen sitten pitäisi olla? Suomalainen nimisanan tuli olla kaunis, romanttinen, ylevä, lyhyt ja opettava. William Nylander, joka tunnetaan lähinnä jäkälätutkijana, ehdotti vuonna 1849, että suomenkielisten linnunnimien tulisi olla tieteellisten nimien kaltaisia kaksiosaisia nimiä. Tällöin nimen loppuosa olisi linnun sukunimi, joka olisi sama kaikille saman suvun linnuille. Etuosa olisi määriteosa, joka kuvailisi lajin tarkasti. Monet näistä nimistä lainattiin ruotsin kielestä: fjällugglasta tuli tunturipöllö, perlugglasta helmipöllö ja fiskmåsesta kalalokki. Jotkin nimet olivat hienosti suomeenkin soveltuvia ‒ trädkrypare osui naulan kantaan, kun suomeksi nimi kääntyi puukiipijäksi.
Kaikki nimikäännökset eivät kuitenkaan sopineet Suomen oloihin. Nylanderin tuulihaukan nimeksi ehdottama tornihaukka ei Suomen oloihin sopinut, sillä Suomessa tuulihaukka ei ole tyypillinen kirkontornien asukas kuten etelämpänä. Tuulihaukka -nimen linnulle antoi biologian opettaja Kaarlo Eemeli Kivirikko vuonna 1927 ilmestyneessä Suomen linnut teoksessaan. Samoin Ruotsin tordmulesta tehtiin turmuli, joka sitten muutettiin Aukusti Juhana Melan toimesta ruokiksi. Nylanderilla oli toki myös hyvin onnistuneita nimiä. Tällaisia olivat esimerkiksi punatulkku, tilhi, rautiainen, haarapääsky, muuttohaukka ja nokikana.
Hippiäisen keltainen päälaki inspiroi ruotsalaisia kun he nimesivät hippiäisen kungsfågeliksi. Niinpä Suomessakin vanhin tieto linnusta vuodelta 1644 kertoo cuningan lindusta. Sittemmin se oli lehtilintu, käpylintu, kalmantrikka, pensaspyöri tai metzäwarpuinen. Nykyinen nimi tuli käyttöön vuonna 1872.
Nylanderin listalla oli muutama nimifloppikin, joista pyrittiin nopeasti eroon: alli oli allitelkkä ja telkkä itse sotkatelkkä. Tämän ongelman perustana voi pitää Kalevalaa, jossa maailman synty tapahtui sotkan munista. Tämä sotka oli telkkä ja pienistä sukeltajasorsista tuli näin sotkia. Alli -nimi kyllä tunnettiin Suomessa ja se oli kirjattuna jo Daniel Jusleniuksen sanakirjassa vuonna 1745. Sotkien nimet olivat sekaisin pitkään. Ne olivat milloin sortteja, narskuja tai värrejä. Nykyisenlainen käytäntö vakiintui vasta Paavo Voipion ja Paavo Suomalaisen julkaisussa Luonnon Tutkijassa vuonna 1950.
Nylanderin aikalainen Magnus von Wright julkaisi Finlands Foglar teoksen ensimmäisen osan vuonna 1859 ja kakkososan vuonna 1873 yhdessä Juhan Axel Palmenin kanssa. Kirjoissa oli jo nimet 132 lintulajille. Yhteisiä Nylanderin kanssa oli 72 nimeä ja uusina niminä kirjaan ilmestyi muun muassa harjalintu, peltosirkku, punavarpunen, mehiläishaukka, mustakurkku-uikku ja pähkinänakkeli. Nylanderin kieronokasta tuli käpylintu ja haukirastaasta laulurastas. Yhteensä Nylanderin ja von Wrightin julkaisujen jälkeen oli Suomen kielessä jo 54 linnun nimeä, jotka ovat säilyneet nykypäiviin asti ja 25 nimen kirjoitusasua on vähän muutettu. Esimerkiksi vares on nykyään varis.
Biologian opettajat nimen antajina
Seuraavan edistysaskeleen Suomen kielisessä linnunnimistössä saivat aikaan biologian opettajat Mela ja Kivirikko. Melalta ilmestyi vuonna 1872 Fauna Fennica ja vuonna 1882 Suomen luurankoiset -teos, jonka uudistettuun laitokseen Mela ja Kivirikko yhdistivät voimansa vuonna 1909. Mela uudisti nimistöä ja suosi lyhyitä kansankielisiä nimiä. Niinpä Nylanderin riekkolatvasiivestä tuli piekana ja tuntuririekosta kiiruna.
Uudisnimien innoittajina olivat lintujen saamenkieliset nimet. Samassa yhteydessä pienestä peltopyystä tuli viiriäinen, rantaharakasta meriharakka, kesyjoutsenesta kyhmyjoutsen ja turkinpyystä peltopyy. Lisäksi muutamat uusi laji sai nimen. Tällaisia olivat esimerkiksi harmaasirkku, töyhtöhyyppä, heinätavi, pilkkasiipi, nuolihaukka ja kuningaskalastaja. Melan ja Kivirikon jälkeen noin puolet Suomen linnuista oli saanut kelvolliset yksinkertaiset nimensä. Opettajina ja oppikirjan tekijöinä heidän luomansa nimistö levisi nopeasti koulujen biologian opettajien välityksellä yleiseen käyttöön.
Liro on saanut nimensä helposti lausuttavan laulunsa ”liro-liro-liro..” mukaan. Oli se toki välillä suowikla, suotiukka tai viherjalkavikla. Kansan suussa oli käytössä myös vilulintu, lieru, tittuliuru ja tokkimus. Liro-nimen otti käyttöön Malmberg vuonna 1872.
Mela oli myös perustamassa Suomen biologian seuraa Vanamoa vuonna 1897, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana hän myös toimi. Vanamon ensimmäisinä tavoitteina oli luoda toimiva suomenkielinen biologinen sanasto ja eliöstöllemme kauniit ja lyhyet suomenkieliset nimet. Seuran lehtenä ilmestyi aluksi Luonnon Ystävä, joka nykyisin tunnetaan Luonnon Tutkija nimellä. Tässä lehdessä ilmestyikin niin ikään biologian opettajan, legendaarisen lintututkijan Einari Merikallion Suomen linnuston uudet nimiehdotukset vuonna 1924.
Myös Merikallio pyrki lyhyisiin, kuvaaviin, kauniisiin ja kansankielisiin nimiin. Muutoksia entisiin ehdotuksiin tuli noin sadalle lintulajille. Kuusangasta tuli kuukkeli, hernasta uivelo, rusorastaasta kulorastas, leveänokkaisesta tiivistä jänkäsirriäinen ja uunilinnusta pajulintu.
Pienin muutoksin Merikallion nimistö otettiin virallisesti käyttöön vuonna 1925. Nimistö julkaistiin sekä Ornis Fennicassa että Luonnon Ystävässä. Lista sisälsi 292 linnun nimeä, 11 alalajia ja 5 kanalintujen risteymää. Linnustomme sai kuitenkin tuonkin jälkeen uusia lajeja ja myös niille tarvittiin käyvät nimet. Vasta perustettu nimistötoimikunta julkaisi viimeisimmän nimilistan vuonna 1950. Muutoksia tuli vielä 60 linnunnimelle ja 22 uutta lajia saivat suomenkieliset nimet, esimerkiksi tammitikka, lumihanhi, tylli, härkälintu, keräkurmitsa, lapinsirri, luhtakana ja yöhaikara.
Nykyään Suomessa toimii BirdLife Suomen hallinnoima linnunnimitoimikunta, joka on tehnyt olemassa oleviin linnunnimiin enää pieniä viilauksia: partatiaisesta tehtiin viiksitimali, isokuovista kuovi, jääkyyhkystä pikkuruokki ja pulska-allista allihaahka.
Sittemmin DNA-analyyseissä on selvinnyt, että esimerkiksi tervapääsky ei ole edes läheistä sukua muille pääskyille. Niinpä Apus-suvun pääskylajit saivat Suomessakin uuden sukunimen kiitäjä. Nimeä ehdotettiin myös tervapääskylle, mutta uusi nimi ei kuitenkaan saanut yleisempää kannatusta ja tervapääsky sai pitää nykyisen nimensä. Vuonna 2017 linnunnimitoimikunnan suururakkana ilmestyi koko maailman suomenkielinen linnunnimilista, joka sisälsi 236 heimo-, 2 340 suku- ja 10 142 lajinimeä .
Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen. Artikkeli on julkaistu Naturassa 4/21.
