Monissa kouluissa on opetuskäytössä tieteellisiä näytteitä, esimerkiksi erilaisia eläimiä täytettyinä tai nesteeseen säilöttyinä. Orgaaninen materiaali kelpaa ravinnoksi monelle kovakuoriaislajille, joten näytteitä tulee huoltaa ja niiden kuntoa on hyvä tarkkailla. Jos näytteistä halutaan eroon, suin päin niitä ei sovi kuitenkaan hävittää, sillä kokoelma voi olla tieteellisesti arvokas, tai näytteet voivat sisältää ikäviä ympäristömyrkkyjä.

”Täytetyissä eläimissä voi olla dekkareista tuttua ainetta, nimittäin arsenikkia, jolla nahkoja on aiemmin käsitelty ennen täyttämistä. 20–30 vuotta sitten siirryttiin käyttämään vaaratonta Eulania. Eulan muuttaa nahkojen pintaproteiineja niin, että ne eivät enää houkuttele tuholaisia. Näytteistä tulee tunnistamattomia niitä ravinnokseen käyttäville tuholaisille.”, Tampereen luonnontieteellisen museon museoamanuenssi Tomi Kumpulainen kertoo.

Tunnistamaton ulkonäkö ei sen sijaan tuholaisten kiinnostukseen vaikuta. Hassunnäköiset täytetyt eläimet ovat useimmiten nisäkkäitä: ”Linnut on helpompi täyttää, sillä niillä on vähemmän lihaksia päässään kuin nisäkkäillä. Siten täyttäjän helpompi tavoittaa linnun ilme kuin nisäkkään.”, Kumpulainen paljastaa.

Pakastaminen on hyvä huoltotoimi

Eulanin teho saattaa heikentyä ajan myötä, joten näytteitä tulee huoltaa vuosittain. Luurangoista pölyjä voi pyyhkiä kankaallakin, mutta nisäkkäiden turkkeja kannattaa puhdistaa hellävaroin myötäkarvaan pehmeällä harjalla tai pölyhuiskulla. Lintujen pyyhkimiseen sopii esimerkiksi linnun sulka. Näytteiden kuntoa on hyvä tarkkailla myös huoltojen välissä – jos näytehyllylle ilmestyy purua, voi se olla merkki tuholaisista. Luurangot eivät nekään ole turvassa, sillä luitakin ravinnokseen käyttäviä kuoriaislajeja löytyy.

Museokuoriainen on nimestään huolimatta tuholaisista kesyimmästä päästä. Tyypillisimmät tuholaiset ovat kuoriaislajeja, jotka luonnossa asustelevat esimerkiksi lintujen pesissä. Monet nisäkkäiden ja lintujen nahkoja jäytävät lajit, kuten riesakuoriainen ja turkiskuoriaiset kuuluvat ihrakuoriaisiin, mutta myös koiperhoset ja luukuoriaiset tekevät tuhojaan hoitamattomissa näytteissä.

”Eläintentäyttäjät tai museot osaavat neuvoa, kuinka näytteiden kanssa kannattaa toimia. Edullisin huoltotoimi on pakastaa näytteet.”, Kumpulainen paljastaa. Kaikki Tampereen luonnontieteelliseen museoon lahjoitetut orgaaniset näytteet pakastetaan -30 celsiusasteessa kahteen kertaan, jotta myös tuholaisten mahdolliset munat saadaan nitistettyä.

Nestenäytteissä piilee riski

Nykyisin nestenäytteiden säilöntään käytetään alkoholipohjaisia nesteitä, mutta vanhemmissa näytteissä on voitu käyttää formaliinia. Formaliininäytteet on pakattu yleensä tiiviisti, joten riskinä on lähinnä näytepullon rikkoutuminen, sillä formaliini on hengitettynä tai iholle joutuessaan myrkyllistä. Alkoholipohjaiset säilytysnesteet taas haihtuvat helposti, joten nestettä voi joutua aika ajoin lisäämään, jotta näyte säilyisi. Helposti haihtuvina ja syttyvinä alkoholinäytteet muodostavat tulipaloriskin, joten säilytystilan ilmanvaihdosta on huolehdittava. Paras paikka nestenäytteille on hyvin tuuletettu ja kylmä.

”Kouluissa ei juuri enää ole formaliininäytteitä. Yleensä säilöntänesteen laatua ei ole merkitty näkyviin, mutta ero on melko selvä: alkoholipohjaiset nesteet ovat juoksevampia, kuten varmaan moni tietää. Formaliini on yleensä jähmeämpää.”, Kumpulainen kuvailee.

Nestepulloissa säilöttyjen märkänäytteiden hävittämisessä tulee aina ottaa yhteyttä museoon tai ympäristöviranomaiseen, sillä formaliininäytteiden osalta kyse on aina ongelmajätteestä.

Neuvoja museosta

Kouluissa konservoidut eläimet ovat opetuskäytössä eivätkä koristeina. Jotta käyttötarkoitus ei muutu, näytteistä luovuttaessa kannattaa olla yhteydessä luonnontieteelliseen museoon. Rauhoitettujen lajien osalta laki edellyttää, että lajit toimitetaan museoille tai tutkimuslaitoksiin, eikä nahkaa saa pitää hallussaan ilman poikkeuslupaa.

”Kyllä kouluilta tulee yhteydenottoja, niin näytteiden huoltokysymyksiä kuin lahjoitustarjouksia. Viime vuonna otimme vastaan näytteitä kahdesta koulusta.”, Kumpulainen kertoo.

Vanhat kokoelmat ja näytteet voivat olla tieteellisesti arvokkaita. Museonäytteistä voidaan löytää esimerkiksi hyönteislajeja, jotka ovat jo hävinneet sukupuuttoon. Lisäksi näytteet kertovat lajien historiallisesta levinneisyydestä ja runsaudesta.

Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen kokoelmissa Helsingissä on Magnus von Wrightin täyttämiä selkärankaisia, joista vanhimmat ovat 1800-luvun alkupuolelta. Von Wright konservoi lintuja Suomen vanhimman tieteellisen seuran Societas pro Fauna et Flora Fennican kokoelmiin. Tampereella vanhimmat, noin 150 vuotiaat näytteet, ovat kasveja. Näytteet säilyvät hyvinkin satoja vuosia, jos niitä säilytetään hyvissä oloissa, kuivassa ja valolta suojattuna.

”Jos koululla on ollut homeongelma, näytteet tutkitaan itiöiden varalta. Mikäli näytteistä löytyy esimerkiksi homeitiöitä, emme tietenkään voi ottaa kokoelmaa vastaan ja vaarantaa ihmisten terveyttä tai museon omaa kokoelmaa. Pahimmassa tapauksessa saastuneet näytteet toimitetaan poltettaviksi”, Kumpulainen jatkaa.

Konservoidut kalat ovat usein tehty lasikuidusta, mutta kalojen trofeita tehdään myös oikeista nahoista lukuisten lakkakerrosten avulla. Lakat voivat olla ongelmajätettä, joten kalojen mallejakaan ei saa heittää sekajätteeseen.

Luurangot kaapeissa

”Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten Keski-Euroopassa on ollut tehtaita, joissa on tehty luurankoja opetuskäyttöön oikeista luista koostamalla. Luurankoja on ollut joka koulussa, eikä siinä ole ollut mitään merkillistä siihen aikaan. Eettinen ilmapiiri on kuitenkin muuttunut.”, Kumpulainen toteaa.

”Nykyisin voidaan ajatella, että on sopimatonta pitää esillä ihmisperäisiä näytteitä, jos henkilöltä ei ole kysytty lupaa, haluaako hän testamentata kehonsa tieteelle tai opetuskäyttöön. Ennen vanhaan lupia ei varmastikaan ole kysytty.”

Mikäli koulusta löytyy aito ihmisen luuranko, myös sen osalta voi olla yhteydessä luonnontieteelliseen museoon. Vaikka aidot luurangot synnyttävät helposti tarinoita tai suorastaan legendoja, koulujen luurangot tuskin ovat maastosta löytyneitä vainajia. Kumpulainen ei osaa sanoa, onko Suomessa joskus tehty luurankoja opetuskäyttöön, mutta jos niitä joskus tehty, rangat olisivat jo erittäin vanhoja. Luurangon kokoamistavasta voidaan usein päätellä rangan alkuperää: on melko varmaa, että mikäli kouluissa vielä on aitoja luurankoja, ovat ne keskieurooppalaista, teollista tekoa.

”Meillä on kokoelmissa kaksi ihmisen luurankoa, jotka ovat molemmat tulleet kouluilta. Niiden alkuperä tunnetaan melko hyvin. Jos joku kuitenkin pystyisi osoittamaan, että luuranko on esimerkiksi hänen sukulaisensa, niin se voitaisiin vaikkapa luovuttaa haudattavaksi. Käytännössä kuitenkin se on melko mahdotonta. Toinen luurangoista esimerkiksi on keskieurooppalaista alkuperää ja sekin on jo mahdollisesti 100 vuotta vanha.”

Toistaiseksi museon eettisten ohjeiden mukaan ihmisperäisiä näytteitä voi olla kokoelmissa, mutta niitä käsitellään kunnioittaen, ja niiden asettamista näytteille tulee tarkoin harkita. Museolla on säilytyksessä myös joitakin muita ihmisjäänteitä, kuten eräältä koululta tulleet ihmisen terveet ja sairaat keuhkot nestenäytteinä.

Valta-osa Tampereen luonnontieteellisen museon kokoelmista ei olekaan näytteillä, vaan sijoitettuna säilytykseen sopiviin kokoelmatiloihin museolla ja Tampereen Ruskon kokoelmakeskuksessa. Kokoelmaan kuuluu noin tuhat selkärankaista, joista 90 prosenttia on lintuja. Hyönteiskokoelmassa on reilut 67 000 näytettä ja kasvinäytteitä on 34 000. Näytteet ovat pyynnöstä esimerkiksi tutkijoiden käytettävissä.

Teksti ja kuvat: Anne Hirvonen

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 1/2018.

Kuva ylhäällä: Kalatrofeet voivat olla lasikuitumuotteja tai oikeista kalannahkoista lakkaamalla kovetettuja malleja.

Kun museoon tulee lahjoituksena hyönteiskokoelma, kaksiosaisen pakastuskäsittelyn jälkeen näytteet lajitellaan lajeittain.

Tomi Kumpulaisen esittelemä liito-orava on rauhoitettu laji. Laki velvoittaa toimittamaan kuolleena tavatut rauhoitetut eläimet luonnontieteelliseen museoon tai tutkimuslaitokseen.