Olin matkalla Japaniin kesäkuussa, ensin Hokkaidolle, sitten Tokion kautta Kiotoon.
Sapporosta ajattelin, että pohjoissaaret, talviolympialaset, lumiset vuoret, kuumissa lähteissä lumen keskellä kylpevät japaninmakakit. Toisin kuin muualla Japanissa Hokkaidossa syödään perunaa ja maitotaloustuotteita, koska ilmasto on niin viileää. Päättelin, että vaatetus olisi sama kuin Suomen kesässä.
Tällä kertaa maantiedon opettaja erehtyi ilmaston suhteen. Lentokoneesta astuessani lämmin voimakas tuuli pyöritti hiuksia, ja kostea ilma tuntui suomalaisesta melkein trooppiselta. Hokkaidossa kuulemma tuulee aina. Sen huomasi: tuulen nopeuden keskiarvo ei missään kuussa ole alle 9 m/s, kun Helsingissä se ei missään kuussa ole yli 9m/s. Lentokapteenitkin sanoivat mennen tullen, että Japanin merta ylitettäessä kannattaa pitää turvavyöt kiinni, koska siellä aina keikuttelee.
Myöhemmin opin, ettei kaikkialla tuule. Kiotossa vuorten välisessä kattilassa keskimääräinen tuulen nopeus ei ole missään kuussa yli 6 m/s, siellä tuntee vain hellettä helpottavan vireen. Arvelimme sen johtuvan kolmelta suunnalta ympäröivistä vuorista. Sadetakkia ja sateenvarjoa tarvittiin, sadekausi teki tuloaan. Paikallisille sateenvarjo oli samalla myös sontikka, sillä sateen lakattua varjon alle voi suojautua kuumalta auringolta.
Yllätyksiltä olisi ehkä voinut välttyä, jos olisi tutustunut alueen säätietoon etukäteen. Sitä voi tehdä helposti verkossa, myös maantiedon tunneilla. Tuuliin voi tutustua Windfinderin avulla.
Suomalaisen matkailijan yllättää, että vaikka Japanin maanjäristyskartta näyttää ilotulitukselta vuodesta 2011 tähän päivään, ei kukaan maininnut aiheesta mitään. Jokaisessa hotellihuoneessa oli tietenkin ohje järistyksen varalta ja taskulamppu ryömintäkorkeudella. Jokaisessa turistikohteessa oli evakuointipiste turisteille.
Ruokaa arvostetaan
Ensimmäinen ja koko matkan jatkuva omien käsitysten tuuletus hyvän aterian, herkullisten ruokien maailmoista alkoi seikkailu päivällisellä Hokkaidon yliopiston professori Suzukin kotona.
Hän on harras Suomen ihailija ja suomalaisen koulujärjestelmän asiantuntija Japanin opetusministeriön ylioppilaskirjoitusten ja lukio-opetuksen uusimisessa. Olen tutustunut häneen noin kymmenen vuotta sitten, kun hän kiinnostui tutkivasta luonnontieteen opetuksesta ja halusi vierailla tunneillani. Nautin vierailuista aina suuresti, koska prof Makuto Suzuki haastatteli minua kiinnostuneena ja kukapa ei haluaisi puhua työstään. Aiheena on ollut aina, miten sovellan opetussuunnitelmaa opetuksessani.
Päivälliselle oli kutsuttu Suzukien ystäväpariskunta, jonka rouva tuli kimonossa kunnioittaakseen meitä suomalaisia vieraita. Päivällisellä opin konkreettisesti miten Japanissa arvostetaan puhtaita makuja: alkusalaatti oli ilman kastikkeita tuoreita vihanneksia, vihreitä soijapapuja, tomaattia, keitettyä bataattia, tarkemmin sanottuna yksi minitomaatti, kaksi pientä palaa bataattia, kaksi palkoa soijapapua, hiukan purjoa, väliruokana grillattua broileria ja naudan maksaa vartaissa, pääruokana ravintolasta haetut sushit. Jälkiruokana söimme jääkaapissa viilennettyä Yubari King -melonia, joka on japanilaisten erikoisherkku. Yksi muutaman kilon kurpitsa maksaa noin 40-60 euroa. Susheista opin, että wasabi on valmiina kalapalan alla, eikä ruokaa todellakaan uiteta soijakastikkeessa, etteivät hennot maut katoa. Sushit eivät ole Japanissa pikaruokaa vaan juhlaruokaa.
Japanilainen ruoka valmistetaan pääasiassa ilman lihaa, rasvaa, suolaa, sokeria, maitoa tai meikäläisiä viljoja. Kuva: Tapio Lindholm
Japanilainen ruoka tuuletti aivoni totaalisesti. Tutustuin valtavaan kirjoon erilaisia ruokalajeja ja toistaan ihanampia makuja. Pääosin kaikki ruoka on valmistettu ilman lihaa, rasvaa, suolaa, sokeria, maitoa tai meikäläisiä viljoja. Paljon käytetään tuoreita ja vivahteikkaasi pikkelöityjä vihanneksia eri muodoissa. Kalaa tai lihaa oli annoksessa korkeintaan 20-30 grammaa, soijapapuja tai tofua runsaammin. Japanilainen ruokavalio voittaa terveellisyydessä varmaa Välimeren ruokavalionkin.
Vuoroin vieraissa
Professori Makoto Suzukin tulkkina Suomessa ja nyt Japanissa toimii Kumiko Hiltunen, joka opasti ensimmäisen viikon ajan meitä japanilaisen ruuan, kulttuurin ja arjen ihmeisiin. Opimme nopeasti kumartamaan kättelyn sijasta, ihmettelemään ja ihailemaan äänekkäästi kaikkea meille osoitettua tai tarjottua, niin pakkausta kuin sisältöjä, soittelemaan musiikkia WC-pöntöstä, ottamaan huomioon vasemman puoleisen liikenteen ja jonottamaan metroon jalankuvien kohdalla.
Seuraavana päivänä oli minun vuoroni tuulettaa japanilaisten opettajien, opekouluttajien ja tutkijoiden ajatuksia. Professori Suzuki oli pyytänyt minua puhumaan toiminnallisesta oppimisesta ja ulkona oppimisesta yms mitä hän oli tunneillani katsellut. Hän nimittäin järjesti Hokkaidon yliopistossa pienen symposiumin aiheesta suomalainen koulu, japanilaisille Suomen PISA-menestys on saanut koko maan tutkimaan itseään. Kirjoitin aiheesta tarkemmin Naturan numeroon 4/2017.
Lapset ja nuoret opiskelevat pitkiä päiviä koulussa. Sen lisäksi melkein kaikki lapset käyvät iltaisin maksullisissa yksityiskouluissa. Kumiko Hiltunen kertoi, että yhden aineen kurssin hinta on muutaman sata euroa kuussa. Nuorten opinnot siis venyvät jopa kahdeksaan illalla, viikonloppuisin ja kesäisin kouluissa järjestetään kerhotoimintaa ja erikoiskursseja. Opettajat kertovat tekevänsä n. 10-12 tuntisia työpäiviä, rehtori 12-14-tuntisia. Palkkaa maksetaan 7.5 tunnista.
Eläinten kasvatus opettaa
Seuraavana päivänä vierailimme Sapporon Asahiagan lukiossa entusiasti-biologian opettajan laboratoriossa. Siellä ei ollut aikapulaa. Käärmeet koulun takametsästä olivat terraariossa ja niitä hoitava opettaja kertoi, että 20 vuodessa käärmeiden vainoaminen alueella on lopetettu, kun oppilaat ovat hoitaneet matelijoita ja muuttaneet alueen asukkaiden asenteita. Sammakot odottivat tulevaa preparointia altaissa uiskennellen. Opettaja rakasti, kuten japanilaiset yleisemminkin sudenkorentoja. Hän kasvatti toukkia pikkupurkeissa ja ruokki niitä akvaarioliikkeestä ostamillaan pakastetuilla toukilla (arvelisin värin perusteella survaissääksiksi, Chironomideiksi). Kukin toukka oli omassa purkissaan. Kun lopulta aikuistuminen läheni, hän siirsi purkin pystyyn nostettuun akvaarioon ja laittoi puukepin astiasta ylös. Näin jokainen oppilas sai seurata muodonvaihdosten sarjaa. Tätä olen itsekin kokeillut, mutten ollut tajunnut, että tarvitaan lisäruokaa itse asiassa aika paljon.
Luokassa oli tietysti hautomakone. Aika hurjalta tuntui, että joka päivä otetaan muna, liuotetaan kuori ja laitetaan se formaliiniin. Lopulta viimeisistä munista kuoriutuu kolme poikasta, jotka leimaantuvat opettajaan. Vapaaehtoiset oppilaat hoitivat eläimiä ja kasveja. Lapseton, naimisissa oleva, huippusuosittu opettaja itse majaili koulussa aamusta iltaan pitäen yhden viikon kesäloman.
Lukion ykkösen oppilaat rakentavat DNA-pahvimallia. Kuva: Tapio Lindholm.
Olimme lukion ykkösten DNA-tunnilla. Luokan koko oli 41 oppilasta. He olivat rakentaneet DNA-pahvimallin ja siitä jatkettiin ensin keskustelemalla ja perusosat kertaamalla. Sen jälkeen opettaja jakoi nuoret kuuden ryhmiin, ja laittoi kolme kysymystä taululle. Oppilaat alkoivat setviä vastauksia kirjojensa avulla. Kännykkää ei käytetty, eikä luokassa ollut tietokonetta tai edes piirtoheitintä. Opettajalla ei ollut omaa luokkaa vaan hän piti tunnit milloin missäkin. Hauskaa oli, että ykkösten tunnit olivat ensimmäisessä kerroksessa, kakkosten toisessa ja kolmoset olivat ylimmässä kerroksessa.
Välitunnilla pelattiin liikuntasalissa pallopelejä. Valvojia ei tarvita, ihmiset osaavat olla muutenkin kunnolla. Saman ihmeen huomasin esim. puistojen kauniissa WC-taloissa. Ne olivat auki yötä päivää, ketään henkilökuntaa ei näkynyt missään, valot syttyivät liiketunnistimella, ne olivat aina siistit, niissä ei ollut minkäänlaista vessan hajua. Miten ihmeessä pissaaminen voi onnistua niin hyvin?
Terveysvierailulle kansallispuistoon
Turistisesonki ei ollut vielä alkanut ja seuraavana päivänä vierailimme Toyan kansallispuistossa. Sekin on tulivuorialuetta, jonka eräässä kraaterijärvessä on kolme saata. Saaret ovat laavatulpasta muodostuneita ja isoimmalla niistä oli luontopolkuja, pieni kahvila ja museo ja jatkuvasti liikennöivä yhteysalus. Kansallispuistoalue on aika erilainen kuin meillä. Asutusta on miltei kaikkialla, mummoseurueita bussilasteittain opastuskeskuksen ympärillä sijaitsevan palvelukeskittymän herkkukaupassa. Väkeä riittää. Ihmeellisin asia oli saaren luontopolku, jolla emme tavanneet ristin sielua moneen tuntiin, mutta metsä soi.
Toyasta jatkoimme vielä Noribetsuun, kansallispuistoa tämäkin, jossa voisin nähdä elämäni ensimmäisen geysirin ja rikkilähteitä ja muuta vulkaanista ihmettä. Saavuimmekin suosittuun kylpyläkaupunkiin, jossa rikki-, rauta-, alumiini- ja soodalähteet pulppuilivat sadan metrin päässä lähimmästä kylpylähotellista. Koko pikkukaupunki oli rikkipilvessä. Ihmiset kulkivat kadulla kotikimonot, yukatat päällä ja nauttivat vapaa-ajasta. Esite kuvasi mitä sairauksia mikäkin kuuma lähde pystyy parantamaan. Norietsureissun jälkeen ei voi sairastaa flunssaa, stressiä, allergioita, reumaa, nivelrikkoja, munuaisvaivoja, eikä mitään muutakaan.
Lennähdimme sitten Tokioon, jossa luonnontieteiden opettajien porukalla oli vuosittainen yhteinen illallinen. Ryhmä oli vuonna 2011 Suzukin Suomeen opintokäynnille tuoma ryhmä. He olivat vierailleet mm. Päivölän matematiikan erityislahjakkaiden sisäoppilaitoksessa. Suomen kouluruokaa he pitivät mainiona ja vielä tärkeämpänä tätä opettajien välistä yhteistyötä, joka oli syntynyt heidän välilleen. Me edustimme illassa Suomea, joka oli saattanut heidät yhteen, niinpä jokainen osallistuja oli tuonut lahjan omalta kotiseudultaan ympäri Japania. Oli kuin jouluaatto. Illallinen käsitti yli kymmenen ruokalajia. Opettajat kertoivat työhuolistaan, purkivat jaksamistaan. Kertoivat vaativista vanhemmista ja hallinnon epärealistisista odotuksista. Kuulosti aika tutulta. Mutta opettajien välisen yhteistyön merkitys oli käyty oppimassa Suomesta.
Vierailua rahoitti Sasakawa-säätiö.
Teksti: Kirsi Arino
Kuvat: Tapio Lindholm
