Kasvien kerääminen on herättänyt yli sadan vuoden ajan niin tunteita, väit­teitä kuin kysymyksiäkin. Kokosimme tähän niistä niistä yleisimpiä vastauk­sineen niin oppilaita kuin opettajiakin varten.

Kasvit ovat varsin helppoja opeteltavia, sil­lä ne eivät juokse karkuun, niitä voi kos­kettaa, tuoksutella ja joitakin jopa mais­taa. Kasveja opetellessa harjoitellaan kaikkialla tarvittavien havainnointitaitojen lisäksi yleisiä lajintunnistustaitoja. Samalla opitaan ja ymmär­retään, että luonnossa on monenlaisia lajeja ja niillä on erilaisia vaatimuksia ja että me ihmiset olemme tästä monimuotoisuudesta riippuvai­sia. Tätä kaikkea voidaan kutsua myös biodiver­siteettikasvatukseksi.

Tutkimuksissa on todettu, että tavallisimpia suomalaisia kasvilajeja, kuten voikukkaa, män­tyä, rauduskoivua, leskenlehteä tai päivänkak­karaa, eivät kaikki koululaiset tai edes heidän opettajansakaan tunnista.

Luontosuhteen syntymiseen tarvitaan luon­toa. Siellä on käytävä ja sinne mentävä. Op­pilaiden pitää päästä katsomaan luontoa ja sen lajistoa aidossa ympäristössä. Kun ensim­mäistä kertaa näkee oikean nokkosperhosen tai västäräkin tai maistaa hieman ketunleipää, alkaa vähitellen ymmärtää ympärillään olevaa elämää. Samalla syntyy muistoja ja ajatuksia ja herää halu pitää luonnosta huolta.

Mitä ja miten kasveja kerätessä oppii?

Kasveja kerätessä joutuu harjoittelemaan ha­vainnointitaitoja, sillä kerättävää kasvia etsiessä joutuu tarkkailemaan, tutkimaan, pohtimaan, käyttämään muistiaan, vertailemaan, luokitte­lemaan, lopulta tunnistamaan ja nimeämään kerättävän kasvin. Samalla joutuu käyttämään apuna useita aisteja. Aistien käyttö tehostaa oppimista, sillä opittava kasvilaji on helpompi palauttaa takaisin mieleen, kun se on sidottu muistilokeroihin useilla eri tavoilla. Luonnossa liikkuminen itsessään aktivoi monella tapaa ja on tutkitusti terveellistäkin. Luonnossa liikku­essa oppii myös muita lajeja ja luonnon toimin­taa kokonaisuudessaan.

Varsinaisen tunnistamisen jälkeen kasveja joutuu tutkimaan useaan otteeseen, tekipä sit­ten kuivattua tai digitaalista herbaariota. Hie­nomotoriikka kehittyy, kun kasvi pitää asetella kuivamaan ja tehdä siitä lopulta kasvitaulu. Kasvilappua kirjoittaessa täytyy etsiä tietoa. Samalla voi oppia lajista laajemmin. Jokaisen työvaiheen yhteydessä kasvia tulee katsottua uudestaan ja palautettua lajin nimi mieleen. Kerääminen on monipuolisuudessaan erittäin hyvä oppimismenetelmä. Digikasvion tekemi­sessä jää muutama työvaihe välistä, mutta toi­saalta kuvia joutuu käsittelemään useaan ottee­seen. Samalla oppii teknologiasta.

Miksi kasvien nimiä pitää opetella ulkoa?

Kasvien nimien ulkoa opettelu nostaa monelle kitkerät muistot mieleen. Nimilistan ulkolu­vussa ei lienekään paljon järkeä. Nimet oppii pikku hiljaa kun kasveihin tutustutaan, niitä kerätään ja tehdään keräämiseen liittyviä eri työvaiheita. Tarkkojen lajinimien sijaan olisi hyödyllisempää opetella laajempia kokonai­suuksia, vaikkapa hahmottaa, millaiset kasvit viihtyvät kuivassa kasvupaikassa tai millaisia kasveja voi löytää suolta. Miltä näyttävät orvo­kit, leinikit tai koivut?

Kaikkia kasveja ei voi silmämääräisesti edes lajilleen määrittää, joten yksioikoisen lajinimi­en ulkoaopettelun sijaan hyvät tuntomerkkien tarkkailu-, määritys- ja tiedonetsimistaidot ovat ehkä parempi keino kannustaa lajintunnistuk­sen pariin. Toisaalta me ihmiset kommuni­koimme nimillä, joten joitakin nimiä on vain opittava, tosin oppimistavan ei tarvitse olla pel­kästään ulkoluvun kautta. Nimi tekee kasvista erityisemmän, eikä se ole enää vain pelkkä ruo­ho tai pensas.

Voiko opettaja antaa kasvienkeräämistehtävän kesätehtäväksi, koska silloin ollaan lomalla?

Kasvien keräämisen voi ajoittaa touko- ja elo­kuuhun, jotka ovat koulukuukausia. Ohjeista­malla kasvien keruun osittain koulukuukausille opettaja pitää huolta myös omasta oikeustur­vastaan.

Kesäksi voi antaa ohjeet kerätä sellaisia ruo­hovartisia kasvilajeja, jotka ovat kukassa noihin aikoihin, tai sitten kasveja voi kerätä ilman ku­kintoa. Parhaat kasvien keruukuukaudet osuvat Suomessa juuri kesä- ja heinäkuulle. Tällöin kas­veja voi suositellusti ja vapaaehtoisesti kerätä.

Vuodenaikaongelmaa voi ratkaista myös tee­moittamalla tehtävän esimerkiksi metsäkasvei­hin. Silloin metsämaitikka on jo kuivunut mus­ta koppura, mutta silloin voi selvittää, mikä laji on kyseessä. Tämä edellyttää valmiiden vaihto­ehtojen antamista, sillä muuten salapoliisityö voi olla liian vaikea.

Eikö kasvien kerääminen ole vanhanaikaista?

Historiallista kasvien kerääminen ainakin on. Keräily on ihmisille hyvin ominainen tapa op­pia maailmasta. Ei liene montakaan tyttöä tai poikaa, jonka huone ei jossain vaiheessa tuok­sahtaisi ojan pohjalta, kerätyiltä oksilta, kävyil­tä ja hiekkaisilta kiviltä.

Tiettävästi missään muussa maassa ei kas­veja ole koulussa kerätty pakollisena tehtävänä niin pitkää ajanjaksoa kuin Suomessa (Kaasi­nen 2002). Historiaa kasvien keruulle voi hakea Elias Lönnrotin keruumatkoilta, joilta talteen jäi runojen lisäksi myös kasveja ja niiden suo­menkielisiä nimiä. Kirjailija-runoilija V.A. Kos­kenniemi jyrisi vuonna 1936, että ”Erityisesti vihaan niitä kukkashautuumaita, joita kutsutaan herbaarioiksi”.

En tunnista näitä kasveja, eikä meillä ole kotona määritysoppaita.

Aluksi voi tuntua siltä, että kasvioppaan sijasta kädessä voisi yhtä hyvin olla hepreankielinen kirja. Tämän vuoksi opettajan kanssa täytyy saada rauhassa harjoitella tuntomerkkien ha­vainnointia: mitä pitää katsoa ja tarkkailla, kun lajia haluaa määrittää? Samoin määrityskirjo­jen ja -kaavioiden käyttöä on syytä harjoitella yhdessä.

Aluksi lajinmääritys voi tuntua todella vai­kealta. Silloin kannattaa aloittaa tunnistami­nen ja kerääminen niistä lajeista, jotka löytyvät vaikka koulun pihalta ja joita voidaan yhdessä tarkkailla.

Määritysoppaita voi lainata kirjastosta, ja nii­tä löytyy myös antikvariaateista ja kirjakaupois­ta kohtuuhintaan. Hyvänä apuna määrityksessä ovat kännykkäänkin ladattavat lajinmääritysoh­jelmat, kuten Luontoportti (www.luontoportti.fi). Tämän ohjelman avulla pääsee yksinkertai­sia tuntomerkkejä seuraten lajimäärityksessä pitkälle.

Jos lajia ei tunnista, sitä ei kannata kerätä. Sen sijaan siitä voi ottaa kuvia ja tuoda niitä vaikka opettajalle nähtäväksi. Yhdessä voidaan yrittää selvittää, mistä lajista voisi olla kyse.

En voi tehdä kasviota, sillä mummoni ei tunnista näitä kasveja.

Mummot ovat tutkimuksen perusteella merkittä­viä kasvilajintunnistustaitojen siirtäjiä. Kaikkien mummojen omat lajintunnistustaidot eivät ole kovin hyviä, sillä heille ei ole välttämättä koulus­sa enää opetettu kasvilajeja. Myös ulkomaalais­taustaisille mummoille, vaareille ja vanhemmille kasvit voivat olla kinkkisiä. Silloin otetaan avuksi määritysoppaat ja lajintunnistussovellukset ja yritetään oppia yhdessä. Mummojen ja muiden läheisten kanssa tekeminen on arvokasta, joten mummot kannattaa ottaa mukaan keruureissul­le silloin, kun se on mahdollista. Oppilaan oma työpanos on kuitenkin tärkein.

En voi kerätä kasveja, sillä kotini lähellä ei ole metsää.

Metsän puute on ikävää, mutta se ei estä kas­vien keräämistä. Kasveja kun kasvaa kaikkialla, asfalttipihojen rakosissa, kiviportaiden väleis­sä, ojien pientareilla ja jopa rakennusten sei­nustoilla. Jokaiselle löytyy varmasti kerättäviä kasveja, etenkin jos opettajalla ei ole tarkkaa lajilistaa siitä, mitkä lajit täytyy kerätä.

Kesä meni jo, ja nyt syksyllä ei kasva enää mitään.

Kevään huumassa kasvien keräämisen saattaa siirtää ja lopulta unohtaa, kunnes koulun alku ja biologian kasvienkeruutehtävä palautuvat jälleen mieleen. Riippuen koulun sijainnista ja syksystä, vielä elo–syyskuussa löytää kerättäviä ruohovartisia kasveja. Suurin osa ruohovarti­sista kasveista tosin kukkii kesä–heinäkuussa, joten kukkivaa yksilöä saattaa olla vaikea löy­tää. Tämän vuoksi touko–kesäkuu on parasta keruuaikaa.

Keräämäni kasvi ehti nuutua ennen kotiin pääsyä.

Lämpimällä säällä näin tuppaa tapahtumaan. Nuutumista voi yrittää ehkäistä siten, että kas­vin sujauttaa varovasti muovipussiin, jonka sisällä on kostutettu talouspaperi tai vastaava. Märkä paperi pitää kasvin muovipussin sisällä kosteana jonkin aikaa. Yksi vaihtoehto on ase­tella kasvi samantien kuivauspaperin tai vaikka kirjan väliin, jolloin nuutuminen ei enää hait­taa, vaan kasvi on jo aseteltu kuivausta varten. Lämpimällä säällä kasvit kannattaa kerätä aa­mulla, jolloin on ilma viileämpää ja nuutumi­nen hitaampaa.

Kasvini homehtui kuivauksen yhteydessä.

Jos kasvin on kerännyt sateella tai kasvi muu­ten on hyvin kostea, se täytyy varovasti tapu­tella kuivaksi vaikkapa talouspaperilla ennen kuivauspaperin väliin laittamista. Kuivauspro­sessin aikana imupaperi on vaihdettava päivän parin välein, jottei kasvi pääse homehtumaan. Homehtunut kasvi ei näytä kovin hyvältä kas­vitaulussa, joten valitettavasti homehtuneen tilalle on kerättävä ja kuivattava uusi kasvi.

Kuivumassa olevan kasvin kasvilappu hävisi ja nyt en tiedä mistä ja milloin olen tämän kasvin kerännyt. Mitä tehdään?

Irtolappuset tuppaavat tippumaan kuivumas­sa olevan pinon välistä. Kasvin keruutiedot kannattaakin joko kirjoittaa erilliseen vihkoon juoksevalla numeroinnilla ja merkitä sama nu­mero imupaperina käytettävän sanomalehden päälle. Keruutiedot voi myös kirjoittaa itse sa­nomalehteen. Yksi vaihtoehto on tallentaa tie­dot sähköiseen muotoon.

Kuivumassa ollut kasvipinoni meni roskiin. Mitä tehdään?

Myös koirien on joskus raportoitu syövän juuri valmistuneita täyden kympin kotiesseitä. Pink­koja saattaa joskus joutua oikeastikin vahingos­sa paperinkeräykseen, sillä kotioloissa kasvit laitetaan yleensä sanomalehtien väliin kuivu­maan. Tämän harmillisen tapahtuman estämi­seksi kuivumassa oleva kasvi-sanomalehtipino kannattaa merkitä huolella.

Kuinka monta kasvia pitää kerätä?

Ei ole olemassa mitään sääntöä, montako kasvia oppilaan kuuluisi kerätä omaan herbaarioonsa. Lukumäärät vaihtelevat viidestä kolmeenkym­meneen yhden kesätehtävän aikana. Joskus alakouluissa kasveja kerätään useana vuonna. Opettaja saattaa antaa oppilaalle mukaan laji­listan, jonka mukaan lajit tulee kerätä, tai tehtä­vän voi jättää avoimeksi. Helpotusta tehtävään voi tuoda myös vaihtoehto, jossa jokainen kerää yhden kasvin luokan yhteiseen herbaarioon.

Entä jos kasvit eivät kerta kaikkiaan kiinnosta?

Entäpä kerättävä kohde olisikin jokin toinen? Mitä jos vaihtoehtona olisivat kivet, perhoset tai kovakuoriaiset? Entä voisiko kasvien sijaan ottaa kuvia linnuista, pilvistä, jääkauden mer­keistä tai muusta vastaavanlaisesta?

Olipa kerättävä kohde mikä tahansa, samal­la oppii myös muutakin. Joitakin helpottaa perinteisen kuivatetun kasviston tekemisen si­jaan digikasvion tekeminen. Kasvien kuvaami­nen vähentää monta kiperää työvaihetta, lop­putulos voi olla näyttävä ja informatiivinen, ja lisäksi harvinaisetkin kasvit voi ottaa mukaan omaan kokoelmaansa, koska niitä ei kerätä ja vahingoiteta. Teknillinen säväys saatta myös in­nostaa jo itsessään joitakin kameroista, känny­köistä ja tableteista kiinnostuneita.

Eläinten keräämisessä tulee vastaan eettisiä kysymyksiä, joihin on syytä perehtyä. Onko oi­kein esimerkiksi tappaa perhosia koulutyötä varten? Entä osataanko tunnistaminen varmasti tehdä niin, ettei se aiheuta kohteelle tarpeeton­ta kipua tai ettei varsinkaan uhanalainen eläin vahingossa kuole dokumentoinnin yhteydessä?

Joskus voi olla myös opettajalla peiliin katso­misen paikka. Opettajan suurimmat erheet kasvi­en keräyttämisessä ovat puutteelliset ohjeet ja yh­dessä harjoittelun vähyys. Kasvien keräämistä on syytä harjoitella oppilaiden kanssa yhdessä. Jos kasvien keräämisen antaa kesätehtäväksi, touko­kuussa olisi hyvä mennä yhdessä luontoon ja käy­dä työn kaikki vaiheet huolellisesti läpi. Suurim­mat ongelmat ovat usein liittyneet siihen, etteivät oppilaat ole selvillä siitä, mitä heidän tulisi tehdä.

Jos luokasta löytyy useampia vastahakoi­sia kerääjiä, voidaan tehdä niin, että jokainen oppilas kerää yhden tai kaksi kasvia ja luokka tekee yhdessä yhden herbaarion. Silloin ollaan päästy edes alkuun luonnon monimuotoisuu­den havainnoinnissa ja ihmettelyssä.

Kannattaako opettajan antaa oppilaalle valmis nimilista kerättävistä kasveista vai vapaat kädet?

Tähän ei ole olemassa mitään yhteistä sääntöä, vaan tässä on edettävä maalaisjärjen ja soveltu­vuuden mukaan. Joskus valmis nimilista auttaa oppilaita tehtävän tekemisessä. Samalla tulee varmistettua, että oppilas kerää erilaisia ja eri tyyppisiä kasveja erilaisilta kasvupaikoilta ja samalla oppii varmasti tunnistamaan tiettyjä kasvilajeja. Jos kerääminen ajoittuu pääasiassa touko- ja elokuulle, vapaampi tehtävänanto voi olla järkevämpi. Silloin oppilas kerää niitä kas­veja, jotka löytyvät kukkivina.

Teksti: Arja Kaasinen, FT, Biologian didaktiikan lehtori, Helsingin yliopisto

Kirjoitus on ilmestynyt Naturassa 2/ 2016. Lehdessä on myös tiivistetyt ohjeet kasvion tekemiseen.