Grönlannissa jääkausi jatkuu edelleen. Satojen tuhansien vuosien ikäiset jäämassat muttuvat nyt ilmaston mukana – jälleen kerran.
Postihöyrylaiva Titanic oli White Star Line -yhtiön matkustajalaiva, joka törmäsi neitsytmatkallaan huhtikuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä vuonna 1912 jäävuoreen Pohjois-Atlantilla (41°44´N, 049°57´W) ja upposi vieden mukanaan noin 1 500 ihmistä. Titanic oli sisarlaivojensa Olympicin ja Britannicin ohella aikansa suurin ja loisteliain höyrylaiva, ja sitä sanottiin uudenlaisen laipiorakenteensa vuoksi käytännössä uppoamattomaksi.
Titanicin uppoaminen on yksi historian kuuluisimpia merionnettomuuksia, josta tuli suuri uutinen tapahtuma-aikaan ja jonka legenda elää mm. aiheesta tehdyn elokuvan ansiosta Onnettomuustutkimuksissa uppoamisen todettiin olleen seurausta siitä, että kapteeni Smith ei ottanut jäävuorivaroituksia huomioon eikä laiva hidastanut vauhtiaan vaara-alueella. Sen vuoksi laiva ei täysin onnistunut väistämään suurta jäävuorta, joka osui laivan kylkeen ja repi sitä yli 90 metrin pituudelta.
Onnettomuuden toinen osapuoli, jäävuori, on jäänyt vähälle huomiolle kuuluisassa onnettomuudessa. Jäävuoret syntyvät pohjoisessa, ja merivirrat kuljettavat niitä läntiselle Atlantille aina New Yorkin leveydelle, kuten myös Titanicin tapauksessa. Atlantilla kylmä Labradorinvirta kuljettaa lännessä jäävuoria 40. leveysasteelle etelään, mutta idässä lämmin Golfvirta pitää merta jäävuorettomana Islantiin 60. leveysasteelle.
Eri talvina ovat meren jääpeite ja vuoret erilaisia. Joinakin kylminä talvina jäävuoria on nähty huomattavasti normaalia etelämpänä. Yleensä pohjoisen pallonpuoliskon jäävuoret siis sulavat Newfoundlandin tienoilla, mutta joskus ne saattavat joutua Bermudan vesille asti.
On arvioitu, että Titanicin upottanut jäävuori olisi irronnut Länsi-Grönlannin jäätiköstä kaksi vuotta aiemmin, ja kuten monet muutkin jäävuoret, kulkeutunut merivirtojen mukana Pohjois-Atlantilla kulkevalle laivareitille. Laivan uppoamisen jälkeen alueella kuvattiin useita jäävuoria, mutta ei tiedetä, mikä niistä laivan oli upottanut. Valtavia jäävuoria oli liikkeellä paljon.
Tuoreimman tiedon mukaan Titanicin kohtaloksi koitui jäävuori, joka on peräisin pienestä jäätikkörykelmästä Qassimiutin alueelta Grönlannin lounaisrannikolta. Sen ikä oli jopa 100 000 vuotta. Sama jääkautinen jää peitti aikanaan myös Suomen.
Jäävuori oli alkujaan ollut todellinen jättiläinen, jotta se selvisi Titanicin reitille asti. Sen on arvioitu olleen alkujaan 500 metriä pitkä ja massaltaan 75 miljoonaa tonnia. Titanicin törmäyksen aikaan jäävuori oli arviolta 120 metriä pitkä ja se ulottui noin 30 metriä merenpinnan yläpuolelle. Sen massa oli arviolta 1,5 miljoonaa tonnia.
Jäätikkö poikii
Jäävuori on suuri kelluva makeavetinen jääkappale, joka on irronnut jäätiköstä tai jäähyllystä. Jäävuoret voivat olla kooltaan jopa satoja neliökilometrejä. Makeanveden jään tiheys on noin 920 kg/m2 ja valtamerien veden tiheys on 1 025 kg/m2. Tämän vuoksi jäävuoren tilavuudesta vain yksi kymmenes on veden yläpuolella. Vedenalaisen jäävuoren muotoa ei voi arvioida pinnan yläpuolella olevan osan perusteella.
Kun jäätiköstä irtoaa jäävuori, tätä kutsutaan jäätikön poikimiseksi. Grönlannin jäätiköt poikivat vuosittain 12 000–15 000 eri kokoista jäävuorta. Englanniksi jäävuori on iceberg. Tämä on laina hollannin sanasta ijsberg, mikä on lähellä ruotsin käsitettä isberg
Yksi näyttävimmistä jäävuonoista Grönlannsisa on Ilulissatin jäävuono. Aikaisemmin luultiin, että Titanicin upottanut jäävuori olisi sieltä peräisin. Ilulissatin jäävuono on vuodesta 2004 Unescon maailmanperintökohde. Ilulissatin jäävuono on suojeltu myös Grönlannin omalla lainsäädännöllä vuodesta 2007. Jäävuono sijaitsee 250 km Napapiirin pohjoispuolella (69°8´N, 49°30´W). Se laskee länteen 40 kilometrin matkan Grönlannin Sermeq Kujalleq -jäätiköltä Discon lahteen Ilulissatin kaupungin viereen.
Sermeq Kujalleq -jäätikkö on pohjoisen pallonpuoliskon eniten jäämassaa tuottava jäätikkö. Se etenee 20–35 metriä vuorokaudessa, ja siitä poikii vuosittain noin 20 miljardia tonnia jäävuoria, jotka jatkavat matkaansa pitkin Ilulissatin vuonoa ja edelleen Atlantin valtamerelle. Suurimmat jäävuoret juuttuvat usein kiinni vuonoon leveytensä tai korkeutensa takia ja saattavat viipyä paikallaan vuosien ajan. Lopulta niiden taakse ahtautuvat uudet jäävuoret pakottavat tukokset liikkeelle.
Jääkauden perintöä
Kokonaisuudessaan Grönlannin jäätiköt ovat jatkoa jääkausillemme. Vanhimpien on arvioitu olevan 250 000 vuoden ikäisiä. Meillä viimeiset jäätiköt sulivat paljastaen maan noin 13 000 vuotta sitten, ja jää hävisi lopullisesti Käsivarren Lapistakin noin 10 500 vuotta sitten. Jääkausi on jatkunut Grönlannissa samalla, kun itse saamme
nauttia interglasiaaliajasta.
Jäätiköt ja jäävuonot ovat tärkeitä ilmaston vaihteluita selvitettäessä. Grönlanti irtosi Euroopan mantereesta noin 54–55 miljoonaa vuotta sitten. Nykyisin Grönlanti on maailman suurin saari, josta valtaosa on maailman toiseksi suurimman jäätikön peitossa. Noin 85 prosenttia Grönlannin alueesta peittää jäätikkö, jonka keskipaksuus on noin
1,5 kilometriä. Jäätikkö virtaa keskustan harjanteista ja jääkupoleista kiihtyvällä vauhdilla mereen. Nykyään jäätä sulaa enemmän kuin muodostuu, joten jäätikön massa pienenee. Jäätikön pinta-ala on 1,8 miljoonaa neliökilometriä ja jäättömän alueen 350 000 neliökilometriä.
Grönlannin jäättömillä tundra-alueilla on ikiroutaa, josta osa on nyt sulamassa. Kallioperä on enimmäkseen arkaaisia kivilajeja, paikoin löytyy myös tertiäärikauden basalttia.
Uloin merenrannikko on paljasta kalliota, usein jyrkkiä graniitti- ja gneissirantoja. Kalliot ovat jäätiköiden hiomia, samoja pyöristyneitä muotoja, kuin kalliot Suomessa. Muodot vain puuttomassa maisemassa näkyvät paremmin. Sisämaassa ja vuonojen rannoilla on matalaa tundrakasvillisuutta, suojaisimmissa paikoissa pieniä leppiä, pihlajia ja koivuja, joten aivan puuton ei Grönlanti ole.
Jäätikön alla on 800 kilometriä pitkä kanjoni, joka kulkee saaren keskivaiheilla pohjoisen suuntaan. Sen arvioidaan syntyneen noin neljä miljoonaa vuotta sitten ja olleen näkyvissä jääkausien välissä noin 100 000 vuotta sitten. Kanjonissa kulkee jään sulamisvesiä rannikolle.
Euroopan ja Amerikan välissä
Grönlannin asutus sijaitsee jäättömillä rannikoilla, ja väestö on keskittynyt saaren länsireunalle. Meri on tuonut ihmisille elannon. Grönlannin asuttivat ensimmäisen kerran
jo tuhansia vuosia sitten todennäköisesti intiaanien sukuiset heimot, mutta ilmeisesti 300–400-luvuilla asutus hävisi. Viikingit asuttivat Grönlannin vuoden 1000 tienoilla, jolloin ilmasto oli nykyistä lauhkeampi. Sama lauhkea aika edisti Suomen asuttamista ja viljelyn edistymistä. Esimerkiksi Kaarinan Ravattulan kirkko
rakennettiin 1100-luvulla.
Asuttaminen liittyi keskiajan lämpökauteen, joka Grönlannissa alkoi jo ilmeisesti 600-luvulla. Nykyisten inuittien esi-isät saapuivat Grönlantiin samoihin aikoihin mutta eri seuduille. Skandinaaveilla oli Grönlannissa kaksi pääsiirtokuntaa: nykyisen Nuukin tienoilla sijainnut läntinen siirtokunta ja etelämpänä nykyisen Qaqortoqin lähellä sijainnut Erik Punaisen perustama itäinen siirtokunta. Skandinaaviasutus hävisi 1400-luvulla ilmeisesti suurelta osin ilmaston kylmenemisen vuoksi, sillä se teki heidän harjoittamansa maanviljelyn mahdottomaksi ja alueella jatkuvasti vallinneen puupulan entistä pahemmaksi. Skandinaavit eivät pystyneet myöskään mukautumaan sellaiseen elämänmuotoon joilla Inuitit pärjäsivät. Asiaan vaikuttivat myös skandinaavien ja inuittien väliset konfliktit. He menettivät yhteyden Skandinaviaan ja olivat lopulta täydellisessä isolaatiossa, mikä edesauttoi tuhoa.
Skandinaviasta saapuneet viikinkien jälkeläiset olivat osin pienen jääkauden uhreja. Pieni jääkausi eli pikkujääkausi oli ilmastollisesti keskimäärin normaalia kylmempi kausi noin vuosina 1450–1850. Tuona aikana ainakin Euroopassa oli useita kylmiä kausia, jolloin keskilämpötila oli 2–3 celsiusastetta normaalia alempi. Erityisen kylmää oli 1690-luvulla, jolloin Suomessa vuosina 1695–1697 koettiin nälänhätää suurina kuolonvuosina. Kylmällä ajalla oli moninaisia vaikutuksia muuallakin Euroopassa.
1720-luvulla norjalainen lähetyssaarnaaja Hans Egede (1686–1758) saapui Grönlantiin tarkoituksenaan levittää luterilaista kristinuskoa skandinaavien siirtokunnille, joiden hän uskoi edelleen olevan olemassa. Siirtokunnat olivat olleet katolisia. Skandinaavien sijaan Egede tapasi inuitteja ja hän päätyi tekemään lähetystyötä heidän keskuuteensa sekä perustamaan Nuukin. Näin uudistettiin Grönlannin suhde Skandinaviaan.
Grönlanti jäi Tanskalle, kun Norja erosi Tanskasta 1814. Kansainvälinen oikeus tunnusti vuonna 1933 Grönlannin osaksi Tanskaa. Vuonna 1940 Yhdysvallat miehitti Grönlannin sen jälkeen, kun Saksa oli miehittänyt Tanskan. Vuonna 1953 maan siirtomaa-asema kumottiin. Kuninkaallisella kauppaseuralla ollut kaupallinen monopoli lakkautettiin, ja Grönlanti, josta tuli Tanskan täysvaltainen maakunta, sai oikeuden lähettää kaksi edustajaa Tanskan valtiopäiville. Vuonna 1979 Grönlannista tuli autonominen alue. Helmikuussa 1982 järjestettiin kansanäänestys, jossa 53 prosenttia äänestäjistä kannatti Grönlannin eroa Euroopan yhteisöstä. Ero astui voimaan 1. helmikuuta 1985. Marraskuun 2008 kansanäänestyksessä grönlantilaiset äänestivätlaajemman itsehallinnon puolesta. Äänestystulos astui voimaan kesäkuussa 2009, kun Grönlannin
itsehallinto laajeni. Paikallishallinto sai muun muassa oikeuden luonnonvarojensa hallintaan sekä poliisi- ja oikeusasioiden hoitamiseen. Näin Grönlanti perustaa nyt itse omat luonnonsuojelualueetkin.
Vuonna 2009 voimaan tulleen lain mukaan Grönlannin ainoa virallinen kieli on grönlanti. Aikaisemmin tanskan kieli oli toinen virallinen kieli. Grönlannin omakielinen nimi Kalaallit Nunaat merkitsee kalaallitien (ihmisten) maata. Virallinen kieli on kielen länsimurre, jota kutsutaan kalaallisutiksi. Usein siksi kalaallisutiin viitataan inuiittikielenä.
Elanto merestä
Grönlannin elinkeinoina ovat muun muassa kalastus, metsästys ja kaivostoiminta. Työpaikoista kaksi kolmasosaa sijoittuu julkiselle sektorille, mutta käytännössä Grönlannin talous perustuu kalastukseen ja siihen liittyvään teollisuuteen. Pohjoisessa ja idässä kalastuksen ja metsästyksen osuus on suurempi kuin etelässä. Kaivostoiminta on ollut varsin rajallista, mutta jäätiköiden alan pieneneminen ja muukin teollisuuden kehittäminen uhkaavat herkkää arktisista luontoa ja maisemaa.
Valtaosin Grönlanti on riippuvainen kalastuksesta, jonka tärkein saalis ovat katkaravut. Myös hylkeenpyynnillä ja sen ympärillä toimivalla turkisteollisuudella on merkittävä työllistävä vaikutus. Kaloja ja äyriäisiä on runsaasti sekä merialueilla että Grönlannin makeissa vesissä. Ylikalastus on kuitenkin vahingoittanut turskan, kampasimpukan ja ruijanpallaksen kantoja. Joista saadaan edelleen runsaasti nieriää, meristä muita lohikaloja, ja lisäksi pyydystetään taskurapuja. Nykyisin noin kolmannes saaren budjetista tulee kuitenkin tukena Tanskalta.
Pohjoinen ilmasto muuttuu
Syyskuussa 2013 pidetyssä Nordic Baltic Wetland -kokouksessa, jossa oli aiheena ilmastonmuutos ja kosteikot, kantoi myös Grönlannin ympäristöministeri Miti Lynge huolen ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pohjoisten ekosysteemien tilaan. Suot sulavat, samoin jäätiköt. Jäävuonon toiminta on voimistunut. Seurauksena on ollut, että jäävuoria tulee enemmän mutta niiden koko on pienentynyt. Titanicin upottaneita jättiläisiä ei enää muodostu. Henkilökohtaisesti ministeri Miti Lynge kertoi, että hänen ollessaan pieni ajettiin talvisin koiravaljakoilla Discon saarelle. Nykyään jäät ovat Discon lahdella talvella niin hauraat, että tämä ei enää onnistu.
Kuten Grönlannin historia osoittaa, ilmasto ei ole ollut vakio. On hyvin tärkeätä tiedostaa, että meillä Suomessakin on ollut lämpimämpiä ja kylmempiä vaiheita. Tällä on ollut suuri vaikutus ihmisten elämään ja historiaan, vaikka historiaa on kirjoitettu paljon ilman ilmastonäkökulmaa. Itse Grönlanti on ollut varmaan yksi vakaimpia alueita, jota on peittänyt yhtämittainen jää 250 000 vuotta. Tämänkin ajan sisällä on erilaisia vaiheita. Muualla pohjoisella pallonpuoliskolla vaihtelu on ollut paljon suurempaa.
Kaikki viittaa siihen, että nykyinen ilmastonmuutos on nyt nopea ja voimakas. Arktisilla alueilla sen vaikutukset voivat olla erityisen arvaamattomia.
Teksti: Tapio Lidholm, johtava asiantuntija, Suomen ympäristökeskus
Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 2/2016
