Olin viime kesänä Suomen olympiajoukkueen mukana Tanskan Aarhusissa järjestetyissä 26. biologian olympialaisissa joukkueenjohtajana ja tuomarina. Kuudenkymmenenyhden muun maan edustajia vastaan mittelemässä olivat Niilo Lehtikuja Espoosta, Oula Norman Oulusta sekä Elias Nietosvaara ja Jori Torkkila Turusta. Suomen joukkue toi kotiin kolme pronssia ja kunniamaininnan.
Kilpailujen järjestäminen lähialueella teki mahdolliseksi sen, että useat kisat kokeneet Matias Lommi ja Tuomas Aivelo perehdyttivät olympiatoimintaan kaksi uutta toimijaa: minut ja biologian opiskelija Veera Partasen. Tämä oli onni, sillä Tanska yritti kisoissa urheaa digiloikkaa: kilpailutehtävien kääntäminen kilpailijoiden äidinkielille tehtiin sähköisessä ympäristössä ja kilpailijat vastasivat kaikkiin tehtäviin tableteilla. Koetta suoritti langattomassa verkossa yhtä aikaa parhaimmillaan 250 nuorta. Teknisten haasteiden hidastaessa muun muassa käännöstyötä ja pisteiden laskentaa jokainen käsipari oli tarpeen! Oli kiinnostavaa päästä näkemään tällaista digikokeen massatestausta, kun omat sähköiset ylioppilaskokeemme ovat aivan nurkan takana. Kilpailijoiden koekäyttäytymisestä on ilmeisesti tekeillä tutkimus: sähköisessä ympäristössä käyttäytymistieteilijöiden oli mahdollista esimerkiksi seurata, missä järjestyksessä kilpailija vastasi kysymyksiin ja perehtyikö hän koko aineistoon ennen aloittamista.
Teoriakokeeseen ja käytännön kokeeseen tutustuminen oli todellinen oppimiskokemus. Kilpailun teoriakysymykset perustuivat enimmäkseen tuoreisiin tieteellisiin tutkimuksiin. Tutkimustuloksia koskevat oikein/väärin-väittämät testasivat kilpailijoiden kykyä analysoida dataa ja tehdä päteviä päätelmiä soveltaen biologista tietämystään. Faktojen muistamiseen perustuvia tehtäviä oli erittäin vähän. Käytännön kokeet olivat myös inspiroivia oman opetuksen ja arviointirepertuaarin kannalta. Esimerkiksi turskan preparoinnissa kilpailijan tuli irrottaa ruoansulatuskanava ja osoittaa siitä vaaditut osat numeroiduilla neuloilla – lopputulos kuvattiin tabletilla ja kuva toimi arvioinnin perustana. Pahvilaatikoista valmistetut sermit estivät vieruskaverin työn kurkkimisen ja turskantuoksuinen työ suoritettiin yliopiston pihalle pystytetyssä telttakatoksessa. Myös tabletin kameraan kiinnitettyä makrolinssiä hyödynnettiin mikroskoopin tapaan. Biokemian käytännön kokeessa pisteitä jaettiin myös työn valmisteluun liittyvistä laskuista ja päätelmistä eikä käsien tärinä intensiivisessä pipetoinnissa tuhonnut kilpailijan mahdollisuuksia menestyä.
Suomen biologian olympiajoukkue ehti hieman vapaalle. Menestystä tuli kisojen lisäksi arpajaisissa. Kuva Isa Uski.
Kilpailijalle biologian olympialaiset ovat ainutlaatuinen kokemus. Omaa osaamista saa näyttää mitä moninaisimmin tavoin ja nuori saa tunnustusta oppimisensa eteen näkemästään vaivasta. Myös uusia urahaaveita urkenee ja terve kunnianhimo nousee. Erityisen antoisaa on tutustuminen muiden maiden biologiasta innostuneisiin nuoriin – maailma avautuu aivan uudella tavalla ja tiivis viikon yhdessäolo monine hauskoine aktiviteetteineen synnyttää uusia ystävyyssuhteita. Laajasta kansainvälisestä kaveriverkostosta Australiasta Iraniin voi olla iloa niin jatko-opiskeluissa kuin työelämässäkin.
Tie biologian olympialaisiin käy kansallisen biologiakilpailun kautta. Myös kansallinen biologiakilpailu painottaa luonnontieteellistä päättelyä – tiedollisesti kilpailu painottuu lukion kahteen pakolliseen kurssiin ja peruskoulussa hankittuun osaamiseen. Kokeessa on kaksikymmentä tutkimukseen tai biologiseen periaatteeseen liittyvää tehtävää, joista kukin sisältää neljä aivonystyröitä rassaavaa oikein/väärin-väittämää. Koe vie noin 75 minuuttia ja sen tarkastaminen on vaivatonta. Kilpailussa parhaiten menestyneet pääsevät Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston järjestämään, kokeellista työskentelyä painottavaan jatkovalmennukseen (muutama päivä syksyllä ja keväällä) ja paikat olympiajoukkuessa jaetaan jatkovalmennuksessa parhaiten menestyneille. Kilpailijan opettajalla on mahdollisuus olla mukana valmennuksessa – tämä on oiva tilaisuus laajentaa muun muassa tutkimuksellisten töiden osaamista ja luoda kontakteja valmennukseen osallistuviin asiantuntijoihin.
Teksti: Isa Uski
Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 1/2016
