Sieniatlas-kansalaistiedehanke edistää sieniharrastusta ja kouluttaa harrastajia ilmoittamaan havainnoistaan sienien levinneisyyden ja uhanalaisuuden tutkimuksen tueksi. Sienitiedeharrastuksen voi aloittaa atlasleirillä.

”Minä löysin sen! Valkokarvakka, sen täytyy olla valkokarvakka!”, Maarit Piitulainen hihkaisee ja nauraa. Piitulainen on juuri löytänyt nimen ja vastaavan kuvan Laji.fi -sivustolta näytteelleen, pikkuruisille puulla kasvaville valkoisille nypyköille, joita olemme juuri tutkiskelleet stereomikroskoopin alla. ”Täällä on vain 30 aiempaa havaintoa”, Piitulainen hämmästelee.

Mikään jokamiehen laji ei ole siis kyseessä. Mikroskoopissa pikkuruiset puulla kasvavat pikarit ovat valkoisia ja reunoiltaan karvaisia. Kaikki aiemmat atlasmerkinnät ovat saman asiantuntijan tekemiä, sillä monen kotelosienilajin kohdalla määritys edellyttää itiöiden ja solurakenteen mikroskooppista tutkimista, skooppaamista. Etenkin hankalampien sienilajiryhmien kohdalla asiantuntijoita on hyvin vähän, jos lainkaan.

Useimpien sienilajien itiöemien ilmaantuminen vaihtelee vuodesta toiseen ja esiintymisaika on rajallinen. Tutkijat eivät ehdi sieniaikaan joka paikkaan, siten monien lajien esiintymisalueet tunnetaan heikosti. Koneen säätiön tukema kansalaistiedehanke pyrkii paikkaamaan esiintymistietoja kannustamalla sieniharrastajia kuvaamaan ja ilmoittamaan havaintonsa nettilomakkeella sieniatlakseen, Suomen Lajitietokeskuksen tietojärjestelmään.

Sieniatlasleirillä koulutetaan osaajia

Sienet ovat monimuotoisuuden kannalta merkittävä eliöryhmä. Sienillä on tärkeä rooli niin hajottajina kuin puiden juurisieninä. Itiöemät ovat melko helposti havaittavia ja tieto sienilajistosta auttaa tunnistamaan arvokkaita elinympäristöjä. Sienilajiston avulla voidaan arvioida etenkin metsäluonnon ja perinnebiotooppien suojeluarvoja, mutta tätä varten tarvitaan laadukasta tietoa sienten levinneisyydestä ja kasvupaikoista.

Sieniatlashankkeessa on järjestetty vuodesta 2016 alkaen jo lukuisia leirejä, joilla yhdessä asiantuntijoiden kanssa kartoitetaan lajistoa, tunnistetaan sieniä ja kerätään näytteitä. Leirien tarkoituksena on tukea sieniharrastusta ja kouluttaa uusia osaajia. Leireillä opastetaan, mitä kasvupaikkatietoja kirjataan muistiin ja kuinka museonäytteitä tallennetaan.

Tammelassa syksyllä 2018 olen itse atlasleirillä ensi kertaa, mutta useimmat tuntevat toisensa jo aiemmilta leireiltä. Suurin osa ajasta vietetään maastossa, jonne kuljetaan kimppakyydein.

Ennen leiriä hankkeen vetäjä Mika Toivonen soittaa minulle.

”Ymmärräthän, että kyse ei ole mistään ruokasienileiristä?”, Toivonen varmistaa.

Kerron olevani biologi, joten ei huolta, kaikki lajit kiinnostavat. Varmistaminen on tarpeen, sillä joitakin väärinkäsityksiä on ollut. Kimppakyytiläisissä tarinani aiheuttaa hilpeyttä. Mitään erityistä koulutusta leirille ei tarvita, lajikirjon takia monet asiantuntijat löytyvät harrastajista: joukossa on vartijaa, rakennusmiestä ja palkanlaskijaa.

Kaikki aistit käyttöön

Sienten tunnistamiseen tarvitaan kaikkia aisteja, myös makua käytetään tuntomerkkinä. Ihan aloitteleville harrastajille maistamista ei suositella, vaikka hyvin myrkyllisiä lajeja onkin verrattain vähän. Esimerkiksi monimuotoisissa haperoissa maku on olennainen: esimerkiksi lakin väriltään vaihteleva pippurihapero polttelee kielellä pitkään, vaikka palan sylkee heti pois.

Viitapalsamirouskun kookoksentuoksu leijuu nenään usein jo ennen kuin sienen huomaa kostean sammalen seasta, typäkämpi kangaspalsamirousku kasvaa taas nimensä mukaan kuivemmissa elinympäristöissä. Mäntysuovanhajuinen suopavalmuska vie ajatukset kesäiselle matonpesupaikalle ja retikkavalmuskasta erotan retikan hajun, vaikka monen mielestä haju on lähinnä kellarimainen. Jauhosieni tuoksuu taas kosteille vehnäjauhoille tai lettutaikinalle.

Kaikki hajut eivät ole niitä parhaimpia, esimerkiksi haisuseitikkiä violetimman löyhkäseitikin haju muistuttaa lähinnä mätänevää perunaa. Haisusieni taas houkuttelee kärpäsiä raadonhajullaan.

Etenkin monimuotoisten lajien kanssa haju auttaa paljon. Esimerkiksi hyvin yleisen kantokäävän hapanta hajua on vaikea kuvailla, mutta haju on erityinen. Ryhdyn nuuskimaan kaikkia eteen tulevia kantokääpiä, että saisin kantokäävän hajusta pysyvän hajumuistin.

Samaan aikaan atlasleirin kanssa Tammelan eräkeskuksessa järjestetään myös syventävän sienitieteen yliopistokurssi. Tunnelma on varsin erilainen kuin vapaaehtoisten kesken. Kun kymmenen päivän kurssi on vasta puolivälissä, osaa oppilaista kauhistuttaa, kuinka näyteluokan pöytien sadat sieninäytteet ehtii sisäistämään lopputenttiin mennessä. Opiskelijat eivät halua enää yhtään uutta sientä pöydälle, siinä missä vapaaehtoiset intoilevat uusista tuttavuuksista. Kurssin luentomoniste on jokaisella omanlaisensa: vihkosen tyhjillä sivuilla on vain otsikkoja, sienisukujen nimiä, ja loput jokaisen on runoiltava itse.

Kurssin edetessä näyteluokan hajumaailma alkaa olla melkoinen. Toiset sienet muuttuvat melko nopeasti nestemäiseksi mössöksi tai kasaksi toukkia. Uusia sieniä on tuotava luokkaan päivittäin, edes niitä samoja.

Kauniita ja ihania sieniä

”Kärpässienistä ja seitikeistä löytyy todella kauniita lajeja. Esimerkiksi tämä rusokärpässieni on ihana, rengas on kuin vekkihame ja parhaimmillaan sävy on kauniin vaaleanpunainen”, eräopas ja keruutuotetarkastaja Mari Kajasvirta kertoilee suosikkisienistään ja esittelee komeaa rusokärpässientä.

Myös silkkivalmuska aiheuttaa innostusta. Lajiin törmää harvemmin, ja nämäkin päätyvät pannulle. Sienineuvoja ja puutarhuri Hanna Tienhaara haluaa myös maistaa hyväksi kehuttuja ruokasieniä. Atlasmerkintöjä ruokasienistä on kertynyt verrattain vähän, vaikka havainnot voi myös karkeistaa, jos ei halua paljastaa sienipaikkojaan. Havainnot aivan yleisistäkin sienilajeista ovat kuitenkin tärkeitä, jotta muutokset Suomen luonnossa ja sienilajistossa osataan tunnistaa myös tulevaisuudessa.

Katson huvikseni asuinkuntani Hämeenkyrön vuoden keltavahverolöytöjä. Vaikka itsekin olen kerännyt kantarelleja litrakaupalla, kunnan alueella merkintöjä on tehty vain yksi.

Tammelan leirillä eräkeskuksen tiloissa mikroskooppien valot hehkuvat myöhään yöhön. Asiantuntijoiden pöydille kertyy määritettäviä näytteitä jonoksi asti. Yritän jututtaa Toivosta muutamana otteeseen juttua varten, mutta miehellä on kovin kiire tunnistusten kanssa. Sovimme, että asiaan palataan sähköpostilla.

Sieniaikaan sieni-ihmisillä ei ole ajankäyttöongelmia.

Harvinaisuuksia ja etsintäkuulutuksia

Maritta Laukkanen toi yhdelle mikroskopiaan keskittyneelle atlaskurssille omien keräyksiensä mukana kääpänäytteen, jonka hän oli kerännyt jo vuotta aiemmin Paraisilta, suojellulta sekametsäkohteelta. Näyte paljastui lajinsa ensimmäiseksi löydöksi Suomessa ja koko Pohjoismaissa. Kyseessä oli liuskakääpä, jonka aiemmat tunnetut esiintymät ovat Keski-Euroopassa, Kaukoidässä ja Pohjois-Amerikassa.

Ja nyt siis Paraisilla, joten itiöitä on voinut levitä muuallekin Suomeen.

Levinneisyydeltään huonosti tunnettuja lajeja on myös erikseen etsintäkuulutettu atlashankkeen nettisivustolla. Kun ruskea ja löllerömäinen, keväällä sinivuokkojen kukkiessa lehtorinteillä harvalukuisena kasvava hytymaljakas etsintäkuulutettiin, saatiin 80 uutta havaintoa, joista suurin osa oli ennestään tuntemattomilta kasvupaikoilta. Samalla tieto lajin esiintymisestä tarkentui koko Suomen osalta.

Sieniatlashanke jatkuu vuoteen 2021 saakka, mutta havaintojärjestelmä sieniatlaslomakkeineen toki toimii tämän jälkeenkin. Myös tulevana kesänä hankkeessa järjestetään lukuisia retkiä ja leirejä, jotka täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä. Leireille osallistumiseen ei vaadita vahvaa osaamista, vaan kova kiinnostus riittää – sienitiedeharrastuksen voi aloittaa myös leirillä. Seuraa ilmoittelua atlashankkeen nettisivuilla: www.sieniatlas.fi

Teksti: Anne Hirvonen

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 2/2019