Parempia varaosia ihmiselle

Kovakudokset

Tulevaisuudessa ihmisen kovakudoksen korjaamiseen ei käytetä enää metallia. Implantit ovat entistä kestävämpiä, kevyempiä, toimivampia ja bioaktiivisia: implantti voi luovuttaa esimerkiksi kasvutekijöitä.

Pöydällä on kellertävä, paksu, olkavarrenmittainen luu, jonka on keskeltä murtunut. Puoliskot on ruuvattu yhteen metallisella palkilla, jossa on kuusi tuhtia ruuvia.

”Pitkien putkiluiden murtumia ja nivelvaurioita korjataan metallisilla levyillä ja implanteilla. Metalli on vahvaa, ei siinä mitään, mutta luu on oikeasti pikkasen taipuisaa”, Turun kliinisen biomateriaalikeskuksen johtaja, professori Pekka Vallittu aloittaa ja taivuttelee näyteluuta, joka taipuu selvästi.

”Metalli on kuitenkin täysin jäykkää”, Vallittu jatkaa. ”Luut tarvitsevat tietyn kuormituksen ja jouston kautta kyvyn mukautua siihen kuormitukseen, jotta ne pysyvät kunnossa. Metallilevy poistaa korjatulta alueelta luonnollisen jännityksen ja pidemmän päälle luu alkaa surkastua.”

Tämä biofyysinen peruste on yksi syy siihen, miksi metalleista pyritään pääsemään kokonaan eroon implanteissa. Turun kliinisessä biomateriaalikeskuksessa tutkimus keskittyy juuri ei-metallisiin lääketieteellisiin biomateriaaleihin ja hammaslääketieteen sovelluksiin. Keskus pyrkii tuottamaan käytännön potilastyöhön sovelluksia siirtämällä biomateriaalien akateemisia tutkimustuloksia kaupallisille yrityksille.

Tuotekehitys vaatii monitieteellistä yhteistyötä, jossa kohtaavat esimerkiksi polymeerikemia, biokemia, biologia, hammaslääketiede, ortopedia ja kallokirurgia. Toiminnan mahdollistavat yritysyhteistyö, yhteistyöklinikat ja Turussa toimiva biomateriaalien ja lääketieteen laitteiden tutkimusohjelma, joka yhdistää geneerisen ja kliinisen tutkimuksen klinikkakäytäntöjen kanssa. Tutkimusohjelmassa on noin 45–50 väitöskirjatutkijaa.

Metalleista eroon

Biofysikaalisten syiden lisäksi metallisilla implanteilla on myös muita huonoja ominaisuuksia. Esimerkiksi kallonkorjauksissa käytettävistä titaanilevyistä halutaan luopua, koska ne vaikeuttavat magneettikuvauksia ja estävät sädehoidot syöpätapauksissa: säteet heijastuvat levystä joka suuntaan. Monesti implantin asentamisen syynä on kuitenkin juuri luusyövän takia poistettu luu.

Metalleihin voi liittyä myös muita riskejä. Joissakin tapauksissa, esimerkiksi tekonivelissä, metallipinnat korrodoituvat ja voivat kulua, jolloin niistä voi liueta erilaisia metalli-ioneita ja nanopartikkeleita.

”Nivelpinnoissa käytetyt metallit ovat aina seosmetalleja, tai niissä voi olla jäämiä muista metalleista. Seoksissa voi olla esimerkiksi kobolttia, jolla tiedetään olevan vaikutuksia solujen toimintaan. Käytetyt metallit eivät ole niin hyviä, kuin niiden pitäisi olla”, Vallittu jatkaa vakavana.

Metalleista liuenneet aineet voivat aiheuttaa kudoksiin pehmytkudostuumoreita eli kasvaimia. Lisäksi kaikkien metalleista mahdollisesti liukenevien nanohiukkasten vaikutuksia ei täysin tunneta etenkään pitkäaikaisessa käytössä. Siksi esimerkiksi lastenlääkärit eivät mielellään käytä edes titaania. Vaikka materiaalit olisi todettu periaatteessa turvallisiksi, kukaan ei ole pystynyt tutkimaan  pitkäaikaisvaikutuksia, joita voi syntyä esimerkiksi 50 vuodessa.

Jos hyvin pitkäaikaisten vaikutusten tutkimista vaadittaisiin ennen uusien sovellusten käyttöön ottoa, niitä saataisiin käyttöön todella harvoin. Samalla kustannukset kohoaisivat pilviin. Yleensä sovelluksissa käytetään jo kauan käytössä olleita aineita ja yhdisteitä, joiden vaikutukset tunnetaan. Täysin uuden materiaalin saaminen markkinoille on hyvin vaikeaa.

Artikkelin kirjoitushetkellä marraskuun 2018 lopulla Ylen MOT-ohjelman lääkinnällisten laitteiden valvontaa käsittelevästä kolmen jakson sarjasta on näytetty ensimmäinen. Myös implantit kuuluvat lääkinnällisiin laitteisiin. Ohjelmassa kritisoitiin laitteiden heppoista hyväksymistä ja valvontaa, joka on lääkinnällisten laitteiden kohdalla löyhempää kuin lääkkeiden osalta. Lääkkeiltä vaaditaan esimerkiksi kliinisiä testejä, joita kaikilta lääkinnällisiltä laitteilta ei välttämättä edes edellytetä.

Vallittu ei täysin allekirjoita kaikkia ohjelman väitteitä, mutta on yhtä mieltä siitä, että käytettyjä materiaaleja olisi parennettava. Turun biomateriaalikeskuksen kehittelemät materiaalit testataan  kliinisesti yhteistyöklinikoilla. Professorin työhuoneen ikkunan takana näkyy yksi klinikka, hammaslääketieteellisen laitoksen opetusklinikka. Vallittu on myös hammaslääketieteellisen laitoksen johtaja.

Myös hammaslääketieteessä tutkitaan ei-metallisia materiaaleja.

”Läntisessä maailmassa amalgaamista luovutaan täysin vuoteen 2030 mennessä. Myös hammassilloissa siirrytään metallittomiin aineisiin kuten keraameihin ja yhdistelmämuoveihin, mutta suun osalta syyt ovat etupäässä ulkonäköön liittyviä: kukaan ei halua enää metallia näkyvän suustansa.”

”Jo nyt meillä on kymmeniä erilaisia hampaiden paikka-aineita, mutta käytännössä käyttöön päätyy paikka, joka on helppokäyttöinen ja hinnaltaan kilpailukykyinen”, Vallittu toteaa.

Lääketieteellisiin implantteihin verrattuna hammaslääketieteen sovellukset ovat käytössä aivan eri mittakaavassa, jos tarkastellaan operaatioiden ja loppukäyttäjien määrää: lähes jokaisella on paikkoja hampaissaan.

Luun omat kantasolut korjaajina

Professori Vallitun työhuoneen kirjahyllyä ja ikkunalautaa reunustaa rivi rikkinäisiä pääkalloja. Jokainen kallo on muovimallinnus todellisesta potilaasta, jonka päätä on korjattu tutkimusyksikön biomateriaali-implanteilla.

”Tätä lasikuituimplanttia olen ollut kehittämässä viimeiset kaksikymmentä vuotta”, Vallittu paljastaa. Kaareva lasikuitupaikka on hyvin kevyt ja huokoinen. Kuitujen välistä vilkkuu valkoisia rakeita, bioaktiivista lasijauhetta.

”Implantti toimii kuin teepussi, kun se on kosketuksissa nesteeseen, kuten vereen. Veri imeytyy implantin sisään ja lasikuitujen väleihin leikkausalueelta. Veren mukana sisään kulkeutuu luusolujen kantasoluja ja kasvutekijöitä. Vähitellen lasikiteet alkavat sulaa, jolloin ne vapauttavat kudokseen luutumista edistäviä mineraaleja. Pikkuhiljaa vuosien saatossa lasikiteet ja niiden välit korvautuvat luulla, mutta kuitukuori säilyy ikuisesti”, Vallittu kertoo.

Kun veri liuottaa biolasihiukkasta vapautuu ioneja. Samaisten ionien tiedetään aktivoivan luun kantasoluja muuttumaan luuta muodostaviksi soluiksi, jolloin luuta alkaa muodostumaan implantin sisälle ja alapinnalle. Biolasista vapautuvan ionikerroksen kalsium ja fosfori sakkautuvat ja muodostavat kalsiumfosfaattikerroksen hiukkasen pinnalle. Kalsiumfosfaatti eli hydroksiapatiitti on luonnollinen pinta luunkasvulle, sillä kyse on luun omasta mineraalista.

”Ei tiedetä tarkkaan, miksi luuta muodostuu vain implantin alapinnalle aivokalvon eli duran päälle. Implantin yläpinnalle ihon alle luuta ei muodostu. Ilmeisesti aivokalvossa on jotakin, joka signaloi saaden luun kasvamaan, mutta  ihon puolella vastaavaa signalointimekanismia ei ole”, professori Vallittu kertoo.

Potilaan oman luun käytöstä luovutaan

Yhdestä mallikallosta puuttuu iso pala. Myös puuttuvasta palasta on malli, mutta se on reikäinen ja pienempi kuin kallossa ammottava aukko.

”Tämä herra putosi rakennustelineeltä kuusi vuotta sitten. Siitä seurasi aivovamma ja aivopaine kasvoi. Neurokirurgit avasivat kallon ja kallo jätettiin auki kolmeksi kuukaudeksi, siinä oli vain iho päällä. Kun aivopaine oli laskenut, syväjäädytetty pala sulatettiin ja laitettiin paikalleen pienillä popniiteillä.”, Vallittu kertoo.

Oma luu ei kuitenkaan lähtenyt enää kasvamaan, vaan alkoi liueta pois. Reikäinen mallipala on kopio poistetusta kappaleesta. Lapsilla näin käy 80 prosentissa tapauksista, ja yleisesti tiedetään, että 30 prosentissa aikuistenkaan tapauksista luutuminen ei onnistu. Tämän takia kaikki keskeiset sairaalat Euroopassa ovat luopumassa potilaan oman luun käytöstä.

Oma luu on odotteluaikana pakko pakastaa, sillä muutoin luu mätänee. Ainoa mahdollinen vaihtoehtoinen tapa säilyttää oman luun verisuonet elossa olisi istuttaa luu toipumisen ajaksi ihon alle. Toimenpide on kuitenkin monimutkainen ja käytännössä liian kallis.

Luuta muodostavat kantasolut kulkeutuvat implantille kallon luusta verenkierron mukana. Kun luussa on vaurio, luukudoksesta vapautuu kantasoluja verenkiertoon.

”Käytännössä kantasolujen vapautuminen vaatii trauman, minkä seurauksena luu alkaa korjata tilannetta. Jos kallon reuna on ehtinyt parantua, neurokirurgi rikkoo reunaa poralla implantin asentamisen yhteydessä”, professori jatkaa ja näyttää rakennustelineeltä tippuneen potilaan mallikallon pyöristynyttä reunaa. Kolmen kuukauden aikana kallon reunan rosot ovat umpeutuneet ja luu on ehtinyt ikään kuin nukahtaa.

Titaanilevy on implanttina passiivinen, eikä se saa aikaan oman luun muodostumista. Jos kallon reuna on rikki, kallon reuna voi luutua levyyn reunaan kiinni, mutta luutuminen ei jatku levyn alle.

Kovakudokset vaativat kovia materiaaleja

Siinä missä Turussa on keskitytty bioaktiivisiin lasikuitu- ja komposiitti-implantteihin, Tampereen teknillisessä yliopistossa on puolestaan kehitelty jo kauan biohajoavia implantteja, jotka vapauttavat hajotessaan lääkeaineita.

Luita voidaan korjata biohajoavilla materiaaleilla vain pienissä kohteissa, sillä suuremmassa mittakaavassa luutumista ei voida täysin ennakoida. Esimerkiksi laajempien kallovaurioiden luutuminen voi viedä vuosia, mutta biohajoavien materiaalien hajoaminen on vääjäämätöntä. Siten ei voida olla varmoja, ettei levy heikkene tai katoa ennen kuin luonto on tehnyt tehtävänsä ja korjannut alueen.

”Raskaan sarjan kirurgiset korjaukset keinoaineilla tullaan edelleen tekemään metalleilla tai näillä materiaaleilla mitä mekin kehitellään, bioaktiivisilla kuitukomposiiteilla”, Vallittu uskoo. ”Muut menetelmät ovat vielä kaukana käytännön sovelluksista. Menee vielä seuraavat 20 vuotta, ennen kuin ne tulevat toimimaan edes laboratoriossa, jos sittenkään”, professori jatkaa.

Biohajoavissa materiaaleissa on myös se ongelma, että hajoamistuotteet aiheuttavat alueelle lievän paikallisen tulehduksen, joka on pidemmän päälle haittaa paranemista.

Bioaktiivisissa lasikuituimplanteissa hyödynnetään kalloluun omia kantasoluja. Luukudoksissa kudosteknologiset kantasolusiirteet eivät ole toistaiseksi toimineet.

”On osoittautunut, että hyvät, lupaavat alut luun tekemiseksi kudosteknologialla eivät toimi. Yhtään toimivaa systeemiä ei käytännössä vielä luukudoksen osalta ole. Toimivat ratkaisut perustuvat ihmisen omien, luussa olevien kantasolujen ja kasvutekijöiden toiminnan mahdollistamiseen vaurion alueella”, Vallittu toteaa.

Suomi on edelläkävijä biomateriaaleissa

Ihan vastaavia lasikuituimplantteja ei kehitetä missään muualla maailmassa. Bioaktiivisella lasilla on myös antimikrobisia vaikutuksia. Implantissa käytetyn lasin, niin sanotun Turku-lasin, kehittivät professorit Antti Yli-Urpo ja Kaj Karlsson Turussa jo 1980-luvulla. Bioaktiivisia laseja löytyy muitakin lukuisilla erilaisilla koostumuksilla, mutta Turku-lasista on jo yli 30-vuoden kliiniset käyttökokemukset ja sitä käytetään ympäri maailmaa.

Suomi onkin ollut edelläkävijä biomateriaalien kehittämisessä. Vaikka perustutkimuksen tulokset ovat avoimia, 1980-luvun jälkeen on patentoitu satoja biomateriaalisovelluksiin liittyviä keksintöjä. Professori Vallittukin on tehnyt kymmeniä keksintöjä, mutta vain pieni osa päätyy markkinoille ja potilaiden käyttöön. Käytännössä kansainvälisten patenttien hakeminen maksaa niin paljon, että se on mahdollista vain kaupallisille yrityksille.

”Jos tämä bioaktiivinen lasikuituimplantti olisi piirunkin verran monimutkaisempi, niin tätä ei voisi kaupallisessa mielessä tuottaa. Voidaan tutkia ja tehdä vaikka miten hienoja keksintöjä, mutta lopulta raha ratkaisee. Vain taloudellisesti kannattavista sovelluksista on hyötyä ihmisille”, Vallittu valaisee.

Myös työvaiheiden määrä voi ratkaista sen, päätyykö tutkimuksissa keksitty uusi tekniikka koskaan potilaiden hyödyksi. Lääkärit ja työnantajat haluavat toimenpiteistä nopeita.

”Se maailma on hyvin raadollinen, ja tutkijalle voi tulla pettymyksiä. Tuotantokustannusten on oltava matalia, jotta yritykset edes harkitsevat tuotantoa.”

Tulevaisuudessa käyttöön saadaan kuitenkin yhä parempia varaosia, professori Vallittu uskoo. Kehitys kulkee kohti anatomisesti muotoiltuja ja biologisesti modifioituja implantteja. Lisäksi polymeerit ja komposiitit tulevat mahdollistamaan lääkeaineiden, esimerkiksi kasvutekijöiden, hallitun vapautumisen implantista paranemisen edetessä.

Fakta: Lääketieteelliset biomateriaalit

•    Määritelmän mukaan mitä tahansa vierasta materiaalia, jota käytetään apuna elävän kudoksen korjaamisessa tai hoitamisessa.

•    Biomateriaali ja siitä valmistettu implantti on synteettinen tai luontoperäinen tuote, jota käytetään kontaktissa kudokseen, vereen tai kudosnesteisiin.

•    Tuotetta käytetään proteettiseen, diagnostiseen tai terapeuttiseen tarkoitukseen siten, että se ei haittaa elävän organismin toimintaa.

•    Synteettiset biomateriaalit ovat yleensä metalleja, keraamisia aineita, polymeereja tai komposiitteja, yhdistelmämateriaaleja.

•    Luontoperäiset aineet voivat olla peräisin ihmisen tai eläimen luusta, dentiinistä eli hammasluusta, rustosta, sidekudoksesta, keuhkosta, ihosta tai muista eläimen osista.

Teksti: Anne Hirvonen

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 4/2018

Koivututkimus selvittää lajiutumisen mekanismeja

Rauduskoivun genomin selvittäminen on johtanut koivun lajiutumisen kannalta olennaisten geenien tunnistamiseen. Löytö vauhdittaa jatkossa jalostustyötä.

Rauduskoivu on biologian perustutkimuksen kannalta tärkeä laji, sillä sillä on pienehkö genomi, vain 440 miljoonaa emäsparia. Kuusen ja männyn genomin koko on noin 20 miljardia emäsparia. Pieni koko mahdollistaa genomin korkealaatuisen kartoittamisen. Koivu saadaan kukkimaan kasvihuoneessa jo puolen vuoden päästä itämisestään, mikä mahdollistaa nopean genetiikan tutkimuksen.

Helsingin yliopiston ja luonnonvarakeskuksen tekemä rauduskoivun genomin selvitystyö aloitettiin risteyttämällä yksilö koivun referenssigenomia varten. Tämä tehtiin itsepölyttämällä kasvia neljän sukupolven ajan. Tarkoituksena oli alentaa heterotsygotian astetta jolloin genomikoosteesta saadaan korkeampilaatuinen.

Genomi koostettiin niin kutsutulla shot gun- eli satunnaissekvensoinnilla. Genomi pilkottiin lyhyisiin päällekkäisiin paloihin, jotka luettiin tarkasti. Kun päällekkäisiä sekvenssejä on paljon, niiden perusteella voidaan koostaa palapelin tapaan kokonainen genomi.

Genomin koostamisen jälkeen koivusta piti löytää geenejä koodaavat alueet. Tätä varten koivun transkriptomiaa, eli ilmentyviä geenejä, sekvensoitiin useammasta kudosnäytteestä. Tällä tavalla saatiin esille noin 70 prosenttia puun geeneistä. Loput geenit ennustettiin laskennallisesti.

Pullonkaulat vaikuttivat perimään

Genomin koostamisen lisäksi Helsingin yliopiston koivututkijat selvittivät koivupopulaation geneettistä diversiteettiä Euroopassa ja Aasiassa. Näytteitä kerättiin useista paikoista Siperiasta Irlantiin ja näytteiden genomia verrattiin referenssiin. Näin saatiin tietoa koivun historiasta.

Koivupopulaatio on romahtanut neljä kertaa 10-20 miljoonan vuoden aikana. Näinä aikoina puita on ollut hyvin vähän, ja on mahdollista, että puun valkoinen kuori on kehittynyt tällaisen pullonkaulavaiheen seurauksena. Sen sijaan viimeisin jääkausi oli koivulle suotuisa ajanjakso eikä merkittävää pudotusta havaittu, sillä pioneerilaji viihtyi hyvin mannerjäätikön reunoilla. Tänä aikana koivupopulaatio jakautui siperialaiseen ja eurooppalaiseen kantaan.

Lajiutumisgeenit selvitetty

Koivun genomista löytyi alueita, jotka ovat olleet voimakkaan luonnonvalinnan alla. Näyttää siltä, että samat tärkeät geenit ovat olleet tärkeässä roolissa sekä koivun että lituruohon evoluutiossa. Lituruohon orologeja eli lajiutumisen kautta erilaisiksi kehittyneitä geenejä on tutkittu paljon. Koivun noin 28 000 geenistä evoluution kannalta olennaisiksi saatiin rajattua noin tuhatkunta geeniä.

Genomin selvittäminen mahdollistaa jalostustyön nopeutetun genomisen valinnan kautta. Kun jälkeläistön ilmiasun voi ennustaa vanhempien genomin perusteella, voidaan valita tehtävät risteykset jo etukäteen. Aikaisemmin on pitänyt ensin kasvattaa jälkeläisiä ja sen perusteella arvioida, mikä risteytys on jalostuksen kannalta onnistunut.

Genomisen diversiteetin kartoituksen yhteydessä pystyttiin selvittämään myös kyynelkoivun ilmiasun salaisuus. Lajikkeesta löytyi enennaikainen lopetuskodoni geenissä joka säätelee pystyä kasvutapaa. Sama geeni säätelee myös maissin, riisin ja lituruohon kasvua.

Geenitutkimus voi tulevaisuudessa mahdollistaa betuliinin valmistamiseen bioreaktorissa. Kyseinen yhdiste tekee koivun tuohesta valkoisen ja sen lääketieteellisiä sovelluksia tutkitaan. On mahdollista, että betuliinia voitaisiin käyttää syöpälääkkeenä. Yhdisteen eristäminen tuohesta on työlästä. Kun betuliinin biosynteesin reitti tunnetaan, se on mahdollista rakentaa esimerkiksi hiivaan, jolloin yhdistettä voidaan tuottaa mikrobiologisesti.

Juttua varten on haastateltu apulaisprofessori Jarkko Salojärveä Nanyangin teknillisestä yliopistosta

Monimuotoinen koivupuu

Suomessa tavataan kolmea koivulajia: rauduskoivua (Betula pendula), vaivaiskoivua (Betula nana) ja hieskoivua (Betula pubesces). Tunturikoivu (Betula pubesces susp. czerepanovii) on hieskoivun alalaji.

Suurin osa koivujen erikoismuodoista on rauduskoivun muunnelmia. Niihin kuuuvat pirkkalan- (Betula pendula f. bircalensis)  loimaan- (Betula pendula f. crispa)  ja taalainkoivu (Betula pendula ’Dalecarlica’). Myös riippakoivu (Betula pendula f. tristis) ja kyynelkoivu  (Betula pendula ’Youngii’) sekä visakoivu (Betula pendula var. carelica)  ovat rauduskoivuja.

Punakoivu (Betula pubescens f. rubra) on hieskoivun tunnetuin muunnelma.

Koivut voivat lisääntyä suvullisesti siemenestä tai suvuttomasti vesomalla. Hieskoivulla vesominen on rauduskoivua yleisempää. Puumaiset rauduskoivut ovat lähes yksinomaan siemensyntyisiä. Varpumainen vaivaiskoivu lisääntyy tavallisesti suvuttomasti muodostaen vanhasta rangasta uusia versoja.

Koivut, varsinkin vaivaiskoivu ja hieskoivu, risteytyvät luonnossa jonkin verran keskenään. Rauduskoivun ja vaivaiskoivun kromosomistot on diploidisia (2n=28) ja hieskoivu tetraploidinen (4n=56) mutta geenien vaihtoa rauduskoivun ja vaivaiskoivun välillä on havaittu tästä huolimatta.

teksti: Hanna Kaisa Hellsten

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 4/18

Ilmastoahdistus houkuttelee heppoiseen lohtuun

Kotimaisten kielten keskus valitsi lokakuun 2018 kuukauden sanaksi ilmastoahdistuksen. Se tarkoittaa ilmastonmuutoksen aiheuttamaa huolta ja pelkoa. Tänä vuonna julkaistun nuorisobarometrin mukaan liki 70 prosenttia nuorista on melko huolissaan tai erittäin huolissaan ilmastonmuutoksesta. Myös aikuiset ovat heränneet ilmastouutisiin: maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan marraskuisen haastattelututkimuksen mukaan yleinen turvattomuuden tunne on kasvanut ja huolenaiheiden kärjessä on ilmastonmuutos. Selvityksen mukaan 89 prosenttia suomalaisista on huolissaan aiheesta.

Huoleen onkin syytä, sillä hallitustenvälinen ilmastopaneelin IPCC:n lokakuussa julkaisema raportti on ikävää luettavaa. Mikäli päästötahti pysyy nykyisenä, lämpenee maapallo nykyisen tiedon mukaan 1,5 astetta vuoteen 2050 mennessä. Nyt uraansa aloittavat opettajat ovat silloin edelleen töissä.

Huolen määrään nähden ilmastonmuutoksen torjumiseksi tapahtuu yllättävän vähän. Tulevissa eduskuntavaaleissa ilmastoteema saattaa nousta aikaisempaa tärkeämmäksi teemaksi, mutta samaan aikaan keskustellaan myös sosiaaliturvasta, taloudesta ja koulutuspolitiikasta. Osa näistä aiheista voi tuntua konkreettisemmilta kuin ahdistava ja etäinen ilmasto-ongelma, johon voimme vaikuttaa vain rajallisesti.

On olemassa monenlaisia ympäristökysymyksiä, joista osa on kytköksissä toisiinsa. Kaikkiin ongelmiin eivät kuitenkaan tepsi samat lääkkeet eikä kaikkia ilmiöitä pidä niputtaa keskenään.

Biologian ja maantieteen opettajat ovat tärkeässä roolissa, kun kouluissa annetaan eväitä ilmastokeskustelun seuraamiseen.

Ahdistusta voi parhaiten torjua toivon ja toiminnan keinoin. Olen syksyn aikana lukenut useita kirjoituksia siitä, miten tärkeää on esimerkiksi välttää muovikasseja, ommella itse omat vaatteet tai muistaa kierrätys. Näillä toimilla on toki jotain merkitystä ympäristön tilaan ja ne voivat luoda tunteen oman toiminnan vaikuttavuudsta, mutta ilmastonmuutoksen kannalta nämä ratkaisut ovat kuitenkin toissijaisia. Valitettavasti.

Toivon luominen suurien haasteiden edessä on tärkeää sekä opettajalle itselleen että oppilaille. Ilmastoahdistuksen torjumiseksi ei kuitenkaan pidä tarjota heppoista tai näennäistä lohtua kun tarjolla on ongelmaan vaikuttaviakin keinoja. Jos halutaan torjua ilmaston lämpenemistä, täytyy energiantuotanto muuttaa fossiilittomaksi, liikenteen ilmastopäästöjä tulee pienentää ja, niin hankalalta kuin se voi tuntuakin, eläinperäisen ruuan käyttöä pitää myös vähentää tuntuvasti. Iso osa suomalaisten ilmastopäästöistä liittyy asumisratkaisuihin joihin voi vaikuttaa vain rajallisesti, mikä saattaa turhauttaa. Osa ilmastonmuutoksen ratkaisuista liittyy yksilön valintoihin, osa vaatii laajempaa yhteiskunnallista tahtotilaa ja muutoksia rakenteisiin.

Ilmastonmuutos saa aiheuttaa huolta, mutta lamaantumiseen tai syyllisyyden sekaiseen kiukutteluun ei ole aihetta. Meitä kaikkia tarvitaan, jotta maapallon lämpeneminen saadaan kuriin.

Tässä lehdessä on ympäristökasvattaja Pinja Siparin kirjoittama teksti siitä, mitä pitää huomioida, jos oppilaille halutaan tarjota mahdollisuus tutustua lailliseen mielenosoitustoimintaan. Ilmastonmuutoskysymystä voi opettaa myös monilla muilla keinoilla. Mikä on sinun tapasi?

teksti: Hanna Kaisa Hellsten

Pääkirjoitus on julkaistu Natura-lehdessä 4/2018

Nordic ESERO – ilmastonmuutoskurssi Huippuvuorilla

”Venus olisi elämän kannalta yhtä hyvä planeetta kuin Maa, mutta sen ilmakehä koostuu 90-prosenttisesti hiilidioksidista”, sanoo astrofyysikko José Miguel González Pérez kurssin alkaessa. Olemme saapuneet maailman laidalle, Norjan Huippuvuorille Longyearbyeniin 78. leveyspiirille pohjoista leveyttä. Alkamassa on Ilmastotutkimus polaarisissa olosuhteissa (Climate Research in Polar Landscapes) -kurssi ja koolla on kaksikymmentä opettajaa Norjasta, Ruotsista ja Suomesta.

Kunnianhimoa biotalouteen

Vihreässä taloudessa ja luonnonvarojen riittävyydessä suhteessa ihmisten tarpeisiin on riittänyt pohdittavaa jo vuosikymmenten ajan. Vuonna 1987 otettiin laajalti käyttöön kestävän kehityksen käsite, jonka Yhdistyneiden kansakuntien nimittämä Bruntlandin komissio määritti tarkoittamaan kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Kyseessä on useita aloja yhdistävä termi, jossa kulkevat mukana sekä ekologinen, sosiaalinen että taloudellinenkin ulottuvuus.

Yliopistojen todistusvalinta on uhka maantieteen ja terveystiedon opiskelulle

Tuntijako, tuo ristiriitaisten intohimojen ja lobbauksen kohde! Biologian, maantieteen ja terveystiedon opettajat kokivat suuren pettymyksen muutama vuosi sitten, kun lukion tuntijaossa maantieteen toinen pakollinen kurssi muutettiin syventäväksi. Mutta oletettavasti vain harva osasi tuolloin aavistaa, miten dramaattisesti tuntijaon muutokset tulisivat vaikuttamaan lukio-opiskeluun laajemminkin.

Heinäkuinen kasviretki Helsingissä

Jo toisena peräkkäisenä kesänä järjestimme pienimuotoisen kotimaan kasviretken. Vuosi sitten retkeilimme Hankoniemen suunnalla kahtena päivänä, nyt kohteena oli itäinen Helsinki ja yhden päivän retki. Molemmilla kerroilla oivana oppaanamme on ollut Henna Kettunen ja osallistujien määrä on ollut vähän yli kymmenen henkeä.