Yhdelle se on optimaalinen sekoitus ravintoaineita, toiselle välttämätöntä polttoainetta. Kolmannelle harrastus, neljännelle politiikkaa. Viidennelle arkinen terveysriski, kuudennelle nautintoa.
Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme ruuasta?
Asiaa on pohdittu Biologian ja maantieteen opettajien liitossa oikein toden teolla vuoden alusta lähtien, kun Global meal -hanke alkoi. Hankkeessa käsitellään sitä, millaisia ovat suklaan, maissin ja lihan tuotannon vaikutukset kehitysmaissa.
Meille tuotteita myydään tiedolla ja lupauksilla siitä, miten tuote vaikuttaa ostajaan: muropaketti voi luvata kapeaa vyötäröä tai energistä aamiaishetkeä. Historian saatossa on luvattu reteämpiäkin: herra Kellog kehitti maissihiutaleet yksinkertaiseksi ruuaksi, joka puhdistaa sekä mielen että ruumiin. Murojen ensisijaisena tarkoituksena oli vähentää itsetyydytyksen himoa.
Ruokapakkaus kertoo meille, miten paljon tuote sisältää tyydyttyneitä rasvahappoja ja kuitua. Allergikko tavaa huolellisesti listan raaka-aineista ja lisäaineista, jonka e-koodeihin on kätkeytynyt kemiallisesti hyvin monenlaisia yhdisteitä. Sen sijaan raaka-aineiden alkuperä jää tuntemattomaksi, tuotantotavasta puhumattakaan. Silti jokainen ruokahankintoihin käytetty euro kertoo siitä, että tuotteen valinnut kuluttaja haluaa tällä tavalla tuotettua ravintoa riippumatta siitä, mitä ostaja asiasta oikeastaan tietää.
Kuluttaja on kuningas, jonka valta on rajallinen. Monarkki kulkee marketissa ilman neuvonantajien laumaa, ja valitsee ostoskärryynsä tuotteita maun, tottumusten ja erilaisten eettisten tai terveydellisten rajoitteiden ohjaamana. Kun samalla pyörittää laskuria ravintoaineista, ruuan hinnasta, ilmastovaikutuksista ja yrittää huomioida omat, perheen ja viikonloppuvieraiden tarpeet, ei ole ihme, jos aina ei mene ihan niin kuin haluaisi. Täydellinen kuluttaja on tuomittu epäonnistumaan, sillä valinnanvaraa on paljon, eikä yksittäisen tuotteen tuotantoketjusta voi kukaan ottaa selvää kauppareissun puitteissa.
Vaikka valitseminen miten tuntuisi vaikealta, me yltäkylläisyyden kasvatit olemme niitä, joiden täytyy tehdä kestäviä kultutusratkaisuja. Juuri meillä on siihen varaa. Onneksemme apuna ovat myös elintarvikevalvontajärjestelmä, lainsäädäntö sekä erilaisia sertifikaattijärjestelmiä. Kun kulutusvalinnat yhdistyvät muuhun politiikkaan, asiat voivat muuttua.
Mitkä ruuantuotannon tavat ovat hyväksyttäviä nyt ja mitkä tulevaisuudessa? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, ja keskusteluissa päädytään helposti myös puhumaan sekä asiasta että sen vierestä. Kun puhutaan luomusta, puhutaan kulutuskulttuurista tai viljelysmaan rakenteesta. Kun puhutaan geenimuuntelusta, puhutaan jalostustekniikasta tai agrobisneksen lainalaisuuksista. Kun puhutaan veganismista, puhutaan eläinten oikeuksista tai ilmastokysymyksestä. Kun puhutaan hyönteisruuasta, puhutaan kulttuurisesta tabusta tai kiinnostavasta proteiininlähteestä.
Ruokaa voi ajatella myös biologisena välttämättömyytenä. Sitä se on monissa köyhissä maissa. Tulevaisuudessa kasvavan väestön ruokkimiseen tarvitaan uusia ratkaisuja. Yhtenä avauksena kerrotaan solukkoruuasta tässä numerossa. Kerromme myös suklaan tuotannosta ja koulupuutarhoista. Ruokateema jatkuu myös myöhemmissä Naturan numeroissa, sillä monisyinen aihe ansaitsee perusteellisen käsittelyn.
Teksti: Hanna Kaisa Hellsten, päätoimittaja
Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 2/2017.
