Miten päätyy suomalainen anestesialääkäri keskelle Saksan Hartz-vuoriston yötä Suomen lepakkotieteellisen yhdistyksen matkalle?

Kokemukseni lepakoista olivat vähäisiä ja tietoni niistä vieläkin ohuempia ennen vuotta 2023, jolloin etsiskelin ohjeita mökkipihan linnunpönttöjen korjaamiseen. Törmäsin verkkokaupassa myynnissä olevaan lepakonpönttöön, josta hämmennyin: mihin ne pönttöjä tarvitsevat? Mitä niiden elämänmenoon ylipäätään kuuluu? Löysin Markku Lappalaisen tietokirjan ”Lepakot – salaperäiset nahkasiivet” (Tammi 2003), jonka humoristinen ja valloittava ote on tehnyt monesta uteliaasta lepakkoharrastajan. Niin kävi minullekin. Kirjan tiedot ovat jo paikoin vanhentuneet esimerkiksi lepakoiden taksonomian ja evoluution suhteen, mutta opus on yhä vankka ja inspiroiva tutustuttaja näihin outoihin nisäkkäisiin.

Harrastajapohjalta lepakkoretkien vetäjäksi

Lähdin etsimään tietoa siitä, miten lepakoihin voisi tutustua käytännössä – ja missä. Hankin ensimmäisen lepakoiden äänet ihmiskorvin kuultavaksi muuntavan ultraäänidetektorini, ja löysin ennen pitkää joitakin Turun seudun erinomaisia havaintopaikkoja. Koska en ole koskaan oppinut olemaan hiljaa uusista harrastuksistani, päädyin pyynnöstä vetämään harrastajapohjalta lepakkoretkiä niin työkavereille lapsineen kuin lääketieteen opiskelijoillekin. Verkosta löytyi myös edellä mainittu yhdistys, joka toivotti tervetulleeksi toimintaansa kaikki kiinnostuneet: biologian opintoja tai luontokartoittajan osaamista ei vaadita, vaan piukka into riittää jäsenyyden perusteeksi.

Yhdistyksen veteraaneilla on yhteyksiä saksalaisiin lepakkotutkijoihin, joiden kanssa järjestetään kerran kesässä leiri vuorotellen kummassakin maassa. Suomessa paikkana on ollut muun muassa Kuusamo ja Ahvenanmaa; elokuussa 2026 suuntana oli Hanko. Leiriaamupäivisin nukutaan pitkään, iltapäivisin ihmetellään paikallisia luonto- ja muita nähtävyyksiä.

Kiukkuisia lepakoita

Illalla porukan energiatason nousu on aistittavissa: on nimittäin aika käydä virittämässä usvaverkkoja tai harppuansoja yön räpättäjien kiinni saamiseksi. Kun niihin ensimmäiset pimeyden sirkuttajat tarttuvat, alkaa yön työ tutkijoiden johdolla. Lepakoista arvioidaan sukupuoli, paino ja muut mitat, lajintunnistus, onko yksilö nuori vai aikuinen (jonka näkee siipiluiden kasvulevyjen umpeutumisesta kuten ihmislapsillakin), välillä muutakin riippuen tutkimussuunnitelman yksityiskohdista. Osa otuksista on käsiteltäessä kiukkuisia, osa rauhoittuu taitavissa otteissa. Saksan retkemme ensimmäisenä yönä etenkin pikkuruiset piippalepakot (Pipistrellus-suku) eivät vapautushetkellä aina halunneetkaan lähteä lentoon, vaan ottivat pienet koisat ihmisen lämpimällä kädellä, kun yö alkoi jo olla vilpoisa. Melko piskuinen mutta kokoaan isommalla egolla varustettu ripsisiippa (Myotis nattereri) on tunnettu sähäkästä suhtautumisestaan kiinniottoon: kun muut lepakot saattavat ottaa nokoset pehmeissä kangaspusseissa, jonne ne sijoitetaan odottamaan vuoroaan tutkittavana, ärisevät ripsisiipat niin, että koko nyssykkä heiluu kuin pahimmassakin myrskytuulessa. Niiden englanninkielinen nimi natterer’s bat on hyvin osuva, tarkoittaahan verbi to natter jatkuvaa jaaritusta ja moitiskelevaa puhetta.

Lepakoiden suomalainenkin nimistö on täynnä vekkuleita ja runollisia oivalluksia. Piippojen suku (Pipistrellus) on nimetty suhteellisen äskettäin, siipat eli Myotis-suku on nimenä vanhempaa perua. Korvayökkö on juuri sellainen kuin nimi kuvaa suurine korvalehtineen, joilla kuunnellaan yöperhosen ääntä. Ultraäänen käyttö on ravintovalinnastaan johtuen korvayököillä muita Suomen lepakoita vähäisempää, koska niiden hyönteissaaliit kuulevat sen.

Koiramaisia kasvonpiirteitä

Uudempaa nimistöä piippojen ohella ovat monet kaukomaiden hedelmälepakoiden nimet kollektiivipäätteellä -herkko tai -hekko. Leikot taas sisältävät mm. lerkot, hankot, leikkoset ja vampyyrit. Maailman suurin lepakkolaji on suomeksi nimeltään isoakerohekko, ja puusta roikkuessaan se näyttää melkoiselta Nosferatulta. Monet muut hedelmälepakot ovat hellyttävän koiramaisia kasvonpiirteiltään, mikä näkyy myös niiden nimissä ja maailman pienin laji on siankuonolepakko, jota englanniksi kutsutaan myös kimalaislepakoksi. Tällä Burmassa ja Thaimaassa asuvalla todellisella miniatyyrilepakolla on nimensä mukaisesti possumainen lyttykuono. Euroopassakin asuvasta mopsilepakosta eli barbastellesta tuli yksi suosikkilajeistani heti ensikohtaamisella: sillä on nimikkokoiransa tyyppinen, sisäänpäin vetäytynyt keskinaama, jolle antaa hajamielisen professorin ilmettä edestä yhteen kasvanut ja hyvin ilmeikäs korvapari.

Kaikki Suomessa asuvat ja satunnaisemmin vierailevatkin lepakkolajit ovat hyönteisiä syöviä Chiroptera-suvun alaosaston niin sanottuja mikrolepakoita, joista lähes kaikki käyttävät ultraääntä. Ennen luultiin, että sen alakategoria, hedelmälepakot, olisi hyvinkin erillinen evoluution haara, mutta tämä ajatus on sittemmin kumottu. Onkin esitetty, että vanha jako korvattaisiin uudella jaolla: Yinpterochiroptera = hedelmälepakot ja jotkin mikrolepakot ja Yangochiroptera = loput mikrolepakot. Melkoisia kielisolmuja.

Lepakoiden monimuotoisuus on totisesti hämmästyttävää niiden elinympäristöjen, ulkomuodon kuin ravinnonkin osalta. On hyönteissyöjiä, lihansyöjiä (mm. kalastajalepakko), verenlatkijoita, hedelmien ja niiden nektarin nautiskelijoita. Vampyyrilepakoita ei ole Suomea lähelläkään, eivätkä niiden muutamista lajeista kaikki edes ole ihmisverestä kovinkaan kiinnostuneita. Älkäämme kuitenkaan niitä karsastako: niiden sosiaalinen käyttäytyminen on kiehtovan solidaarista ja paljon tutkittua, ääntely rikasta, ja niiden syljestä on löydetty potentiaalisia lääkeaineita esimerkiksi verihyytymien hajotukseen. 

Tämä tonnin seteli -ilmeinen veikkonen on isolepakko (Nyctalus noctula), yksi Euroopan suurimpia lepakkolajeja. Sitä tavataan Suomessa yksittäishavaintoina vuosittain. Kokonsa puolesta se on aloittelijan käsiteltäväksi pienimpiä lepakoita tavallaan helpompi, mutta samalla melkoinen houdini – se änkeää itsensä kyllä amatöörimmästä sormiotteesta hetimiten pihalle. Toisin kuin useimmat muut pienet lepakot, joiden pitää heittäytyä korkealta siivilleen, isolepakko osaa lähteä maasta hypäten lentoon.

Siippoja kerrakseen

Suomen yleisin, ja maailman pohjoisimpana elävä lepakkolaji on pohjanlepakko. Tämä nallemainen veijari lentelee usein korkeammalla ja huutelee paikoin hyvin eri ultraääni- eli kaikuluotaustaajuuksilla kuin muut kotimaan lajit, joten sen tunnistus pelkän ultraäänikaiun perusteella lennosta voi harrastajaltakin onnistua. Siippojen erottaminen toisistaan lennossa ulkonäöltä tai ultraäänikuulokuvankaan perusteella ei onnistu ilman, että yksilön saa kiinni tutkittavaksi tai nauhoitetun ultraäänikaiun analysoi tarkemmin. Vesisiippa on ainoa, rajattu poikkeus: sen saattaa kyllä suhteellisen pienellä virhemarginaalilla tunnistaa käytöksen perusteella. Vesisiippa nimittäin yhyttää tiiramaisin syöksyin vesistöjen pinnalta ja sen tuntumasta ötököitä. Viiksisiipan, isoviiksisiipan, ripsisiipan ja harvinaisen lampisiipan erottaminen vaatii paikoin esimerkiksi sukuelinten tarkempaa arviointia. Lepakkourologin taitoni ovat vasta hyvin orastavat, mutta onneksi tutkijoilta saa lisäoppia.

Lepakkotutkijoiden joukko varsinkaan Suomessa ei ole suuren suuri, siksikin harrastaja-apuvoimat on toivotettu tervetulleeksi. Harrastajat tekevät tutkijoiden ohella paljon valistus- ja tiedotustyötä vetämällä lepakkoretkiä ja vastaamalla uteliaiden ystävien, työkaverien ja sukulaisten kyselyihin. Oma kokemukseni on, että lepakoihin suhtaudutaan hyvin positiivisesti, kunhan liikaa eivät sotke tai häiriköi kesämökeillä. Yöllä vessaan mennessä porstuassa päin lentävä lepakko kun aiheuttaa molemmille osapuolille sydämen tykytystä.

Käsittelyyn vaaditaan rabiesrokote

Omin päin ei saa lähteä lepakoita ottamaan kiinni, rengastamaan tai niitä asuinrakennuksista häätämään, kaikki Suomen lepakkolajit kun ovat rauhoitettuja. Rengastukseen saavat lupia vain tutkijat tiettyä projektia varten, ja se vaatii lajintunnistuskokeen, käsittelyn opettelua ja rabiesrokotussarjan. Edes asuinrakennukseen pesiytyneitä lepakoita ei saa häätää ilman viranomaislupaa, ja lepakoiden päiväpiilo tai lisääntymisyhdyskunta saattavat estää jopa autiotalon purkamisen. Liikaa häiritsevien yhdyskuntien siirtoa valvoo ja luvan antaa Lupa- ja valvontavirasto.

Miten lepakko rengastetaan? Lepakoiden rengastusväline ei ole itse asiassa rengas vaan lähes umpinainen, se kun joudutaan laittamaan lepakon käsivarteen. Nilkka ei ole soveltuva, koska sen varpaisto on niin säälittävän nysä, että rengas tipahtaisi heti pois. Saksassa tutkijat käyttävät paikoin rengastuksen sijasta tai lisäksi siipikynteen laitettavaa ihmisten kynsilakkaa, josta erottaa onko yksilö jo lähiaikoina aiemmin tutkijoiden haaviin jäänyt. 

Suomessa rengastetuista lepakoista legendaarisin lienee Liedon Nautelan kartanon myllyssä asuva yli parikymppinen Nestori, joka suhtautuu tutkijoiden käsittelyyn tyynen rauhallisesti. Kyseistä vesisiippataattoa on elo rähjästänyt: hampaita on kulunut nysiksi, naama kaljuuntunut ja korvatkin vähän typistyneet todennäköisimmin pakkasen puraisemina.

”Miten sisään lentäneen lepakon saa ulos?” on suuren yleisön yleisimpiä kysymyksiä ainakin oman kokemukseni mukaan. Vastaus on älä huido (äläkä varsinkaan ota Offia tai Raidia käyttöön) vaan kämpästä valot pois ja ulos jokin valo, joka houkuttelee yön sankarin takaisin pihamaalle — valo sen sisällekin hyttysruuan toivossa elokuussa on houkutellut. Lepakko ei ihmistä halua purra, ellei sitä yritä ottaa kiinni. Käsitellä ei kuitenkaan saa ilman riittävän paksuja rukkasia, koska pieni mutta oikea rabiestartuntariski on olemassa. Vain todella kokeneet, rokotetut tutkijat osaavat käsitellä lepakoita paljain käsin niin, etteivät naskalihampaat pääse peukaloa kärsimään, ja jos purema tulee, täytyy käydä hakemassa tehosterokotus, vaikka olisikin perusrokotesarjan saanut.

Taudin aiheuttaa lyssavirus

Lepakkorabieksen läsnäolo Suomessa oli pitkään kiistanalainen asia; vielä erään tutkijankin menehdyttyä tautiin oltiin skeptisiä siitä, oliko hän voinut tartunnan täältä saada. Lopulta Turun seudulta saatiin kiinni usean vuoden aikana parikin tautia sairastavaa lepakkoa, joiden näytteet vahvistivat tutkijankin tartunnan todennäköisesti kotoperäiseksi. Rabieksen eli vesikauhun kanssa ei voi ottaa mitään riskiä: jos oireita ehtii kehittyä, on infektio käytännössä tappava, vaikka apuun tulisi koko länsimaisen lääketieteen tehohoitoarsenaali. Taudin aiheuttaa yksi lyssaviruksista, eli antibiootista ei ole hyötyä, eikä rabiekseen tehoavia viruslääkkeitäkään ole. Jos tutkijoiden apuna haluaa lepakoita käsitellä, täytyy siis rokotesarja hankkia, vaikka hanskoja käyttäisikin. Harva rokotuksia antava kaupallinenkaan taho pitää niitä varastossa, koska kyseessä on harvinaisempi ennaltaehkäisy, ja kustannukset rokotesarjalle ovat parinsadan euron luokkaa. Jos lepakko puree rokotettua, pitää täydenkin rokotesarjan saaneen silti hakeutua päivystykseen saamaan tehosteannos.

Suomessa tehdään aktiivista lepakkotutkimusta, vaikka sen suorittajien joukko ei olekaan suuri. BatLab Finland on Luonnontieteellisestä keskusmuseosta (LUOMUS) koordinoitu tutkijaryhmä, joka selvittää kokonaisvaltaisesti pohjoisten leveysasteiden lepakoiden monimuotoisuutta ja ekologiaa. Moniin projekteihin tarvitaan suuren yleisön apua yhdistysaktiivien lisäksi, esimerkkeinä esimerkiksi papanoiden keruuta ja niin kutsuttujen passiiviultraäänidetektorien sijoittelua ympäri Suomen kuuntelemaan, missä lepakoita oikein kulkeekaan. Ympäristökartoittajat ovat biologiantutkijoiden ohella toinen lepakoiden kanssa merkittävästi tekemisissä oleva ammattiryhmä: maankäyttö- ja rakennushankkeiden ennakkoselvitysten osana on paikoin tarpeen selvittää lepakoiden esiintymistä, koska rauhoitettuina eläinlajeina niiden elinympäristöjä ei saa noin vain lähteä muokkaamaan. Lepakkotieteellinen yhdistys on laatinut suosituksen hyvästä lepakkokartoitusmenettelytavasta luontokartoittajien, kartoitusten tilaajien ja viranomaisten käyttöön.

Miten lepakkoharrastuksen alkuun

Osallistu lepakkoretkelle! Elokuu ja syyskuun alun lämpimät, tyynet illat ovat otollisia lepakkohavainnointiin, ja monet yhdistysaktiivit ja muut harrastajat järjestävät opastettuja retkiä hyviin lepakkokohteisiin mukanaan ultraäänidetektori. Retkistä ilmoitellaan usein paikallislehtien ja Facebookin tapahtumakalentereissa.

Liity Suomen lepakkotieteelliseen yhdistykseen! Se järjestää muun muassa etänä matalan kynnyksen lepakkoiltoja, ja vuosittaiselle leirille ovat kaikki kiinnostuneet tervetulleita. Mitään pohjatietoja ei tarvita ja mukaan liittymällä oppii roppakaupalla! Jos haluat avustaa yhdistyksen tapahtumissa lepakoiden tutkimisessa, hanki rabiesrokote. Rokotteesta ei ole haittaa ulkomaanmatkoillakaan, sillä kaikkialla rabiestilanne ei ole yhtä auvoinen kuin Suomessa.

Markku Lappalaisen kirja Lepakot – salaperäiset nahkasiivet (Tammi 2003) on Tieto-Finlandia -ehdokkaana ollut ja Vuoden luontokirjana palkittu opus, joka on tehnyt monesta lepakkoharrastajan (allekirjoittanut mukaan lukien). Osa kirjan tiedoista on hieman vanhentuneita, mutta keskeinen viesti ja oppi yhä paikkansapitäviä, ja tekijän rakkaus aiheeseen välittyy hienosti kirjan sivuilta.

Hanki oma detektori ja lähde etsimään lähiseudun lepakkobongauskohteita. Sellainen saattaa löytyä omasta koti- tai mökkipihastakin, kun detektori tuo saalistusäänet kuuluville! Jos oikein haluaa investoida ja hifistellä, voi lämpökameralla nähdä lepakoita pilkkopimeässäkin.

Teksti ja kuvat: Ulla Ahlmén-Laiho, erikoislääkäri, LT, HuK

Artikkeli on julkaistu Naturassa 3/26.