Marraskuussa 2024 sain toteutettua pitkäaikaisen haaveeni päästä tutustumaan Uuden-Seelannin luontoon. 

Suomesta ei juuri kauemmas kuin Uuteen-Seelantiin voi matkustaa, joten ei sinne viikoksi tai pariksikaan kannata mennä. Yhdensuuntainen lento kestää noin 24 tuntia, siihen lisäksi koneen vaihdot ja lentoasemilla odottelut. Silloin kun meidän ammattikunnallamme on kesäloma, on Uudessa-Seelannissa talvi ja Eteläsaarella tavallisesti myös pakkasta ja lunta, joka sulaa yleensä syyskuussa. 

Lämpötilaerot maan eri osissa ovat suuret (keskilämpötila +10° – +16°C); maan ulottuvuus pohjois-eteläsuunnassa on noin 1 600 km. Lähin naapurivaltio on Australia, jonne on matkaa Tasmaninmeren yli noin 1 500 km. Uusi-Seelanti koostuu kahdesta isommasta saaresta, Pohjoissaaresta (maailman 14. suurin saari) ja Eteläsaaresta (maailman 12. suurin saari), sekä noin kuudestasadasta pienemmästä saaresta. Pohjoissaarta ja Eteläsaarta erottaa Cookinsalmi, joka on kapeimmillaan 23 kilometriä.

Uuden Seelannin ensimmäisiä asukkaita olivat Polynesiasta kanooteilla tulleet maorien esi-isät 1200-luvulla. He toivat mukanaan polynesianrotan ja koiran, sekä eteläamerikkalaista alkuperää olevan bataatin, kumaran. Koirarotu, kurī, hävisi 1800-luvun aikana. Sen sijaan polynesianrotta, joka on maailman kolmanneksi yleisin rottalaji isorotan ja mustarotan jälkeen, elelee edelleen myös Uudessa-Seelannissa.

Ensimmäinen eurooppalainen, joka näki Uuden-Seelannin, oli hollantilainen Abel Tasman. Vuosi oli 1642. Ensimmäinen eurooppalainen, joka rantautui saarille, oli britti James Cook vuonna 1769. Sen jälkeen eurooppalaisia alkoi tulla saarille siirtolaisiksi, eikä se ollut aivan kitkatonta. Eurooppalaisten tuomien tautien ja sotien koeteltua maoreja riittävästi, maoripäälliköt luovuttivat Uuden-Seelannin Britannialle. Sen vallasta maa itsenäistyi vähitellen alkaen vuodesta 1907, jolloin se sai itsehallinnollisen dominion aseman. 

Uuden Seelannin muodollinen päämies on Uuden Seelannin kuningas, joka on myös entisen siirtomaaisännän, Yhdistyneen Kuningaskunnan, monarkki eli tällä hetkellä Charles III. Ylin valta maassa on kuitenkin pääministerillä. Abel Tasmanista ja James Cookista muistuttavat monet maantieteelliset kohteet: Tasmanin meri, hallinnollinen alue Tasman, jossa sijaitsee Abel Tasmanin kansallispuisto, Tasmanin jäätikkö, vuorenhuiput Mt. Tasman ja Mt. Cook, joka on Uuden Seelannin korkein vuori, Cookinsalmi ja niin edelleen. 

Asukkaita Uudessa Seelannissa on arvioitu olevan tammikuussa 2025 5,4 miljoonaa. Asukkaista suurimmalla osalla (yli 60 %) on eurooppalainen tausta, lähes 18 % on alkuperäisasukkaita maoreja ja suurin piirtein saman verran on aasialaistaustaisia. Virallisia kieliä ovat englanti, maori ja uusiseelantilainen viittomakieli. Elinkeinorakenne on samanlainen kuin muissakin kehittyneissä maissa. 

Alkutuotannossa merkittävää on eläintalous. Vuonna 2024 lampaita oli 23,6 miljoonaa, liha- ja maitokarjaa on noin 10 miljoonaa. Erikoisuutena voidaan vielä mainita isokauris eli saksanhirvi, jota tarhataan erityisesti Eteläsaarella. Sen lihaa tuodaan muun muassa Eurooppaan ja Suomessakin pakastettuna myytävä riistakäristys on mitä todennäköisimmin uusiseelantilaista isokaurista. 

Luonnonvarojen, lähinnä malmien, etsiminen on ollut vähäistä, vesivoima- ja maakaasuvarat ovat merkittäviä. Palveluelinkeinoista matkailun merkitys on suuri, erityisesti luontomatkailu on suosittua. Maassa ei ole jokaisenoikeutta, joten maan 13 kansallispuistoa ovat tärkeitä luontoretkeilykohteita. Suurin on Fiordlandin kansallispuisto Eteläsaaren lounaisosassa. Myös Hobbiton (Hobittila), Taru Sormusten Herrasta -elokuvien kuvauspaikka, on suosittu turistikohde.

Uuden Seelannin maorinkielinen nimi on Aotearoa, suomeksi Pitkän valkoisen pilven maa. Aluksi nimi tarkoitti vain Pohjoissaarta, mutta nykyään nimeä käytetään koko maasta. Maan pinta-ala on vähän pienempi kuin Suomen, 267 710 km2. 

Westland Tai Poutinin kansallispuistosta on huikeat näkymät Etelä-Alppien lumipeitteisille huipuille.

Kadonnut manner ja muita endogeenisiä tapahtumia

Uuden Seelannin geologinen historia on kiinnostava ja vaiheikas. Saarten vanhin kallioperä on syntynyt yli 500 miljoonaa vuotta sitten muinaisen Gondwanamantereen itäreunalla. Uusien tutkimusten mukaan 83 miljoonaa vuotta sitten Gondwanamantereesta irtautui Zealandia-niminen manner, joka liikkuessaan Tyynenmeren suuntaan alkoi vajota meren pinnan alle. Nykyisin siitä on 94 % on vajonneena 1-2 kilometrin syvyyteen. Loput 6 % muodostavat Uuden-Seelannin saaret ja Uusi-Kaledonian. Vajonneesta mantereesta, jonka rajat saatiin kartoitettua vuonna 2023, on löydetty sedimenttejä ja fossiileita, joiden tarkempi tutkimus tuo varmasti uutta tietoa kasvien ja eläinten leviämisestä Tyynenmeren alueella. Nämä kaukaiset tapahtumat selittävät alueen monia eliömaantieteellisiä piirteitä.

Endogeeniset prosessit ovat muokanneet saarivaltiota aikojen kuluessa. Eteläsaarta halkova vuorijono, Eteläiset Alpit, kohosi 10-15 miljoonaa vuotta sitten merenpinnan yläpuolelle. Pohjoissaaren vulkaaninen toiminta 1-4 miljoonaa vuotta sitten vaikutti vahvasti saaren pinnanmuotoihin. Uudessa Seelannissa arvioidaan olevan yhdeksän aktiivista tulivuorta, joista kolme on toiminut 2000-luvulla. Pohjoissaarella sijaitseva Rotoruan ympäristö on suosittu matkailukohde kuumien lähteiden, mutalähteiden ja geysirien vuoksi. Rotoruan kaupunki sijaitsee vanhassa tulivuoren kraatterissa ja jonkin verran etelään siitä on Uuden Seelannin suurin järvi, Lake Taupo, joka on syntynyt muinaisen supertulivuori Taupon kraatteriin. Taupon 70 000 vuotta sittten tapahtunutta purkausta pidetään suurimpana tunnettuna purkauksena. Maanjäristyksiä mitataan noin 14 000  vuosittain. Vuosina 2010, 2011 ja 2016 Eteläsaarella Christchurchin kaupungissa ja sen lähistöllä tapahtui voimakkaita maanjäristyksiä. Uusi Seelanti kuuluu Tyynenmeren tulirenkaaseen.

Kasvillisuus ja eläimistö

Uuden-Seelannin kasvillisuus ja eläimistö on ainutlaatuinen. Vielä paljon erikoisempi se on ollut ennen ihmisten rantautumista saarille. Ihmiset ovat hävittäneet monia lajeja, sekä tuoneet mukanaan kasveja ja eläimiä, joiden vaikutukset alkuperäislajistoon ovat olleet monesti tuhoisia. 

Maan eristyneisyydestä johtuen siemenkasvilajeista 80 %, noin 2 000 lajia, on endeemisiä. Pohjoissaarella kasvillisuus on alun perin ollut rehevää trooppista sademetsää muistuttavaa sekametsää, kaurin ja Podocarpus-puiden ollessa yleisiä. Kovaa puuainesta oleva kauri, Agathis australis, on araukarioiden heimoon kuuluva endeeminen puulaji, joka oli ennen 1900-lukua hyvin runsas puulaji maassa. Sitä on hyödynnetty tehokkaasti mm. puurakennukseen, laivanrakennukseen, rautateiden ratapölkkyihin ja maorien kanootteihin. Pahin uhka lajille on kuitenkin nykyisin sienitauti, jolle ei vielä ole mitään leviämisenesto- tai parannuskeinoja. Eurooppalaisten tullessa Uuteen-Seelantiin kaurimetsien arvellaan olleen laajuudeltaan noin 12 000 neliökilometriä, nykyisin niitä kasvaa noin 75 neliökilometrillä. 

Eteläsaaren metsät ovat tyypillisimmillään etelänpyökkimetsiä. Etelänpyökit ovat ainavihantia puita, joita löytyy Uudesta-Seelannista viisi lajia. Ne kasvavat alueilla, jotka eivät ole soveliaita juuri muuhun maankäyttöön, joten ne saavat usein kasvaa rauhassa jopa maksimaaliseen 300 vuoden ikäänsä. Alkuperäisiä metsiä on jäljellä noin 30 % pinta-alasta ja ne sijaitsevat pääosin vuoristoisilla alueilla. Uuden-Seelannin metsätalous hyödyntää pääasiassa muualta tuotuja puulajeja, eritysesti pohjoisamerikkalaista montereynmäntyä eli radiatamäntyä (Pinus radiata), jonka osuus talousmetsistä on 90 %, ja jonka sanotaan kasvavan Uudessa-Seelannissa nopeammin kuin missään muualla.  Myös douglaskuusta, eukalyptuksia ja muita lajeja kasvatetaan. 

Mielenkiintoisia kasveja ovat mm. endeemiset hehkupuut (Metrosideros-lajit), pensasmaiset tädykkeet (Hebe), helmipalot (Sophora) ja viherliljapuut. Erikoinen puulaji on myös nuorena ja täysikasvuisena hyvin erinäköinen maorinpihkatippio, Dacrydium cupressinum.  Näin sen kiinnostavasta suomenkielisestä nimestä kertoo Henry Väre: ”Dacrydium on johdettu kreikan sanasta kyynel. Nimi viittaa puun hartsimaisiin (pihka) eritteisiin, sen ”itkutapaan” = pihkatippio. Puu on alkuperäinen Uudessa Seelannissa, siksi maorinpihkatippio”. Se kuuluu eteläisen pallonpuoliskon podocarpuskasveihin.

Sanikkaisia, sammalia ja maksasammalia on myös runsaasti, noin 1 300 lajia, joista lähes puolet on endeemisiä. Suurimpia saniaisia, puusaniaisia, on kymmenen lajia, joista kahdeksan on helposti löydettävissä eri puolilla maata. Ponga, silver fern (Cyathea dealbata), on maan kansalliskasvi ja sitä on ehdotettu maan uuden lipun kuvioksi. Toistaiseksi vanha lippu on kuitenkin säilytetty.

Keväällä teiden reunuksia ja monia muita avoimia ympäristöjä peittää kirkkaankeltainen kukkien paljous. Väri on peräisin jänönvihmasta, euroopanpiikkiherneestä, väriherneistä tai muista Euroopan tuliaisista tai sitten keltaisesta lupiinista, joka on tuotu Kaliforniasta. Myös rönsyleinikki, päivänkakkara sekä voikukka löytyvät helposti. 

Eläimistönsä osalta Uusi-Seelanti on ainutlaatuinen. Alueen geologinen historia selittää monia sen ominaisuuksia. Sammakoita on neljä kantasammakoihin kuuluvaa lajia ja kolme muuta lajia tunnetaan sukupuuttoon kuolleina. Myös Uuteen-Seelantiin on päässyt leviämään ilmeisesti lemmikkisammakoiden mukana sammakoita tappava Batrachochytrium dendrobatidis -sieni, joka on aiheuttanut suurta tuhoa jo ennestään pienissä populaatioissa. Matelijoita on joitain lajeja: tuatara, muutamia gekkoja ja skinkkejä. Vieraslajeja on mm. kolme sammakkolajia ja yksi Australiasta tuotu skinkki.

Maanisäkkäitä oli Uudessa-Seelannissa ennen ihmisten tuloa kolme lepakkolajia. Ihmiset ovat tuoneet maahan noin 30 nisäkäslajia. 

Uuden-Seelannin lintukirja on surullista luettavaa. Se on lajikuviltaan ohut, suurin osa on satunnaisesti tavattavia merilintuja tai kahlaajia. Australialaisia ja aasialaisia lajeja on levinnyt Uuteen-Seelantiin runsaasti ja monet Euroopasta tuodut lajit ovat menestyneet hyvin. Kirjan kaksi viimeistä kuvataulua esittää vuoden 1900 jälkeen sukupuuttoon kuolleita lajeja. Sitä ennen sukupuutto kohtasi useita lajeja. Jo maorit hävittivät sukupuuttoon noin 10 lentokyvytöntä moalajia ennen 1600-lukua. 

Tiiki, engl. saddleback (Philesturnus rufusater) kukkivassa uudenseelanninjoulupuussa (Metrosideros excelsa).

Myös haastinkotka (Hieraaetus moorei), ilmeisesti suurin tunnettu kotkalaji, jonka siipien kärkiväli oli noin kolme metriä ja paino lähes 18 kiloa, kuoli sukupuuttoon, kun sen ravintonaan käyttämät moat oli hävitetty. Euroopasta tuodut nisäkkäät olivat tuhoisia monille alkuperäisille, usein lentokyvyttömille lintulajeille. Kanit tuotiin jo 1830-luvulla. Nopeasti niiden määrä ja tuhot kasvillisuuden syöjinä kävivät selväksi, joten niitä saalistamaan tuotiin kärppiä, lumikkoja ja frettejä, jotka pyydystivät helpommin saatavissa olevia linnunpoikasia. Monet lentokyvyttömät lintulajit hävisivät, joitakin on kuitenkin onnistuttu pelastamaan.

Takahē eli isosulttaanikana on lentokyvytön rantakanojen heimoon kuuluva laji. Sen luultiin kuolleen sukupuuttoon 1800-luvun lopussa. Vuonna 1948 näitä lintuja kuitenkin löydettiin Fiordlandin kansallispuistosta Murchisonvuorilta. Sieltä niitä on pyydystetty ja siirretty joihinkin kohteisiin, esimerkiksi saarille, joilla ei ole nisäkäspetoja. Tällä hetkellä takahēita on noin 500 yksilöä. 

Kiivit ovat lentokyvyttömiä, yöllä liikkuvia lintuja, jolla on erittäin hyvä hajuaisti. Niiden sieraimet sijaitsevat nokan kärjessä, mistä on hyötyä niiden kaivellessa selkärangattomia maasta. Kiivilajeja on viisi ja niitä arvioidaan elävän luonnossa noin 70 000. Erittäin kriittinen tilanne oli lentokyvyttömällä suurella kākāpōlla, jonka luultiin jo kuolleen sukupuuttoon erityisesti villiintyneiden kissojen saalistaessa niitä. Eteläiseltä Stewartinsaarelta löydettiin kuitenkin noin sata yksilöä käsittävä populaatio, joka siirrettiin turvaan kahdelle saarelle, joista pedot oli poistettu. Sen jälkeen kākāpōkantaa on elvytetty monin keinoin. Nyt niitä on noin 250.

Myös joitain Uuden-Seelannin lajeja on päätynyt muualle vieraslajeiksi. Eläimistä Potamopyrgus antipodarum, vaeltajakotilo, on laji, joka löytyy myös Itämerestä. Uudenseelanninlattana (Arthurdendyus triangulatus) on levinnyt Brittein saarille ja vekaluhtakana (Gallirallus australis) monille Uuden-Seelannin eteläpuoleisille saarille. Kasveista voisi mainita maorinhehkupuun (Metrosideros excelsa), joka on harmillisen runsas Etelä-Afrikassa. Mānuka (Leptospermum scoparium) ja kānuka (Kunzea ericoides) ovat haitallisia vieraslajeja monilla Havaijin saarilla.

Teksti ja kuvat: Hannele Heino

Artikkeli on julkaistu Naturassa 4/2025