Maaperän ötökät pienistä suurempiin tekevät tärkeää työtä. Maaperän eliöiden varassa ravintoketjut alkavat yhteyttävistä kasveista, jatkuvat kasveja syöviin eläimiin ja lopulta myös ihmisiin.

Suomen maaperä on syntynyt viimeisimmän jääkauden jälkeen. Sitä ennen mannerjää kuljetti vanhan maaperän pois ja silotti peruskalliota metritolkulla. Viimeisen 10 000 vuoden aikana kallion päälle on kertynyt nykyinen maaperä; keskimäärin 8,5 metriä ja paksuimmillaankin vain vähän yli sata metriä. 

Elollisen luonnon kehityksen kannalta 10 000 vuotta on lyhyt aika. Evoluutio ei ole kerennyt tekemään taikojaan ja huonosti leviäviä maaperän eläimiä ei ole vielä ehtinyt tulla tänne kovinkaan runsaasti. Uusia eläimiä löytyy kuitenkin jatkuvasti,  muutamia vuosittain. Maaperän eläimillä on luonnossamme elintärkeä tehtävä: niiden avulla kuollut eliöjäte hajotetaan ja saadaan uudelleen luonnon jatkuvaan kiertokulkuun. 

Maaperässä eliötoiminta keskittyy pintakerrokseen, 0–10 senttimetriin. Tällä alueella on elävä kasvillisuus ja kuollut eliöjäte eli karike. Pintakerroksen alla on humuskerros, jossa elämä on vielä vilkasta. Kasvien juurten ympärillä elämä käy vilkkaana myös vähän syvemmälläkin. Juuret nimittäin vuotavat ympäristöönsä sokereita ja aminohappoja. Näistä hyötyvät eläinten ohella myös sienet. Metrin syvyydessä elämää alkaa jo vähentyä, mutta pohjavedessä voi vielä uiskennella alkueliöitä, sukkulamatoja ja äyriäisiä. Jopa kilometrienkin syvyydellä kalliorakosista voi löytyä elämän merkkejä, arkeoneja, jotka elävät kemiallisen energian turvin. 

Hyppyhäntäinen – karikkeen perusotus

Runsain pieneläinryhmä maaperässä ovat 1–5 millin mittaiset hyppyhäntäiset.  Nimensä nämä otukset ovat saaneet takaruumiin alapuolella olevasta hyppyhangosta, jonka avulla ne vaaran uhatessa voivat pompata ilmaan ja lentää 5–10 senttiä. Hyppyhanko on syntynyt kahden jalan yhteensulautumana. Hyppyhännät ovat hyvin vanha ja alkeellinen eläinryhmä. Jo devonikaudella noin 350 miljoonaa vuotta sitten eli niiden kaltaisia eläimiä. 

Hyppyhännät ovat taksonomien päänvaiva, sillä niillä ei ole hyönteisille tyypillistä täydellistä muodonvaihdosta lainkaan. Munasta syntyy suoraan minihyppyhäntäinen, joka muistuttaa suuresti aikuista hyppyhäntäistä. Muutama vuosi sitten niiden osalta päädyttiin uuteen luokitukseen, jossa ne kuuluvat alkuhyönteisten (Entognatha) ryhmään. Maapallolta tunnetaan yli 6 500 hyppyhäntää, tosin niitä epäillään elävän peräti noin 50 000 lajia. Suomesta on löydetty noin 250 lajia. Uuteen ryhmittelyyn kuuluvat myös kaksisukahäntäiset ja kolmisukahäntäiset. Näitä meiltä tunnetaan seitsemän lajia. Kaikille tuttu kotiemme harmiton sokeritoukka on yksi niistä.

Normaalisti hyppyhäntäiset elävät maaperässä karikkeen seassa. Maaperässä eläessään hyppyhäntien pääravintoa on kuollut kasviaines, sienirihmasto ja maaperän bakteerit. Hyppyhäntäiset ovat tärkeätä ravintoa maaperän pikkupedoille kuten hämähäkeille, punkeille ja kovakuoriaisille. Myös pikkulinnut ja pienet nisäkkäät popsivat niitä. Kesäisin maaperässä saattaa olla jopa 100 000 hyppyhäntää neliömetrillä. Komposteissa ja lantakasoissa hyppyhäntiä on vieläkin enemmän, huippulukemana Suomessa on mitattu peräti yli puoli miljoonaa hyppyhäntää neliömetrillä.

Paljon punkkeja

Erilaisia punkkejakin on maaperässä runsaasti, paikoin jopa 200 000 yksilöä neliömetrillä. Ne ovat alkeellisia otuksia; pieniä, pisaran muotoisia ja vailla päätä ja silmiä. Niiden esi-isät ilmaantuivat maapallolle yli 400 miljoonaa vuotta sitten. Meille ihmisille tutuin punkki on puutiainen, verta imevä ja aivokuumetta levittävä kiusankappale. Maaperässäkin niitä voidaan tavata, kun ne liikkuvat väijypaikoistaan toiseen tai lepäävät veriateriansa jälkeen karikkeessa. 

Muita punkkiryhmiä ovat petopunkit, joita Suomesta on löydetty noin 450 lajia, sammalpunkit 350 lajia, pehmopunkit yli 100 lajia ja huonosti tunnetut mätäpunkit, joista muutamia tavataan lähes jokaisesta ihmisasumuksestakin: pöly-, syyhy- ja jauhopunkit. Punkkien voimana on laaja elintapojen ja lajiston kirjo. Niitä löytyy lähes kaikkialta jatkuvasti. Muiden maaperän pikkueläinten tapaan niiden lisääntyminen on tehokasta. Suvullinen lisääntyminen tapahtuu siittiöiden luovutuksen kautta uroksen ja naaraan kohdatessa ilman minkäänlaisia soidinrituaaleja. Useimmiten naaras lisääntyy suvuttomasti partenogeneesin avulla. Osalla punkeista urokset ovatkin harvinaisia ja joiltakin lajeilta ne puuttuvat kokonaan.

Punkkeja ja muitakin maaperän pikkuotuksia saalistavat erilaiset pedot. Tehokkaimpia niistä ovat hämähäkkieläimet; hämähäkit, lukit ja valeskorpionit. Niiden saalistus perustuu myrkkyihin, jotka lamauttavat tai tappavat uhrinsa nopeasti. Suomen noin 650 hämähäkistä juoksu-, kivikko-, rapu-, hyppy- ja riippuhämähäkeissä on runsaasti maaperässä saalistavia petoja. 

Pitkäraajaisia lukkeja meillä on 17 lajia, joista maankamaralta ravintonsa metsästävät täplä-, lehto-, metsä- ja piikkilukit. Hämähäkeistä ne poikkeavat sikäli, että ne eivät ruiskuta saaliiseensa ruoansulatusentsyymejä ennen kuin voivat imeä sulaneet saaliin sisäosat ravinnokseen. Lukit repivät saaliinsa kappaleiksi ennen syömistä. 

Myös valeskorpioneja on Suomessa 17 lajia. Näistä yleisimpiä maaperäeläimiä ovat sammal- ja kennovaleskorpionit. Muita lajeja löytyykin sitten mitä kummallisimmista paikoista, esimerkiksi kirjavaleskorpioniin törmää todennäköisesti omassa kodissaan, jossa ne elävät ihmiselle vaaratonta ja harmitonta elämää. 

Valtavasti hyönteisiä

Hyönteiset on maaperän näkyvin eläinryhmä. Niitä näkee kaikkialla ja suuri osa niistä on liikkeellä päiväsaikaan. Öiseen aikaan kulkevat vähemmän tunnetut hyönteislajit. Todellisia maaperän hyönteisiä kutsutaan euedalisiksi eläimiksi. Tällöin eläin viettää koko elämänsä maaperän sisällä. Tällaisen eläimen kehityskaaressa niiltä häviää monia sellaisia ominaisuuksia, joita ne eivät tarvitse maan sisällä eläessään: ne ovat pieniä, silmättömiä, värittömiä ja niiltä puuttuvat lentolihakset ja siivet. Suomessa tällaisia hyönteisiä on vain yksi: lyhytsiipisiin kuuluva sokkokuoriainen. Tämä koppakuoriainen elelee keltiäisten pesissä. Muurahaiset ovat muutenkin näkyvässä roolissa maaperähyönteisten joukossa. Lajeja on 60 ja lähes kaikilla pesä on pääosin maan alla. Samoin kimalaisten pesäkammiot sijaitsevat vanhoissa myyrien koloissa mättäiden kyljissä ja maan alla.

Koppakuoriaisista turkkilot, myyriäiset, töyriläät, sepät ja turilaat tekevät maanalaisia pesiä munille ja toukilleen. Vilja- ja kampaseppien toukat, niin kutsutut juurimadot, tekevät tuhojaan peruna- ja viljaviljelmille. Turilaiden toukat voivat pilata pihanurmikoita. 

Maan pinnalta erottuvat aikuiset kovakuoriaiset: kiiltomatoja, haiskiaisia, nupiaisia, sirkeisiä, kärsäkkäitä ja eniten lyhytsiipisiä, joita voi löytää satoja yksilöitä neliömetriltä. Unohtaa ei myöskään voi sääskiä, pistiäisiä ja kärpäsiä. Niitä on valtava lajikirjo ja määrä kaikkialla. 

Metsätorakka.

Jalkoja joka lähtöön

Hyönteisillä jalkoja on kolme paria eli kuusi jalkaa. Hämähäkkieläimilla on neljä jalkaparia eli kahdeksan jalkaa. Osalla selkärangattomista jalkoja on vieläkin enemmän. Tuhatjalkaisilla ei kuitenkaan ole tuhatta jalkaa, parhaimmillaan päästään kuitenkin  375 jalkapariin eli 750 jalkaan. Tämä tuhatjalkainen, Illacme plenipes, elää USA:n Kaliforniassa. Tuhatjalkaiset ovat punkkien ohella alkukantaisimpia selkärangattomia maaperäeläinten joukossa. Ne kömpivät alkumerestä maalle yli 400 miljoonaa vuotta sitten. Kun tuon aikaisia fossiileita tutkii, huomaa, että tuhatjalkaiset ovat säilyneet lähes muuttumattomina nykypäiviin asti. Suomessa tuhatjalkaisia tunnetaan 63 lajia, jotka kuuluvat kaksois-, juoksu- ja harvajalkaisiin ja sokkojuoksiaisiin. 

Monijalkaisia ovat myös maasiirat, joita maaperässämme elää 25 lajia. Niillä on seitsemän kävelyraajaparia, joiden edessä on lisäksi tuntosarvet ja leukaraajat, ja takaruumiissa hengitys- ja paritteluraajoja. Maasiirat eivät olekaan hyönteisiä vaan äyriäisiä. Niiden sukulaiset uivat yhä edelleen merissä. Näitä ovat ravut, katkat ja siirat. Yhä edelleen maalla eläessään maasiirat ovat kosteiden paikkojen; lehtojen, puutarhojen ja rantojen eläimiä. Niiden hengityskin tapahtuu kidusten avulla ja kuoren kitiinipanssarin rakennusaineena on kalkki. 

Kun maaperän eläimistä puhutaan, ensimmäisenä mieleen tulevat lierot, joita Suomen maaperässä tonkii noin 20 lajia. Parhailla biotoopeilla niitä mönkii jopa kaksisataa yksilöä neliömetrillä, normaaleissa tapauksissa muutama kymmenen. Niillä onkin maaperän kannalta tärkeä tehtävä. Käytäviä kaivaessaan ne kuohkeuttavat maaperää jonkin matkaa kivennäismaaperään asti. Tehoviljellyillä pelloilla lieroja ei ole: tehokas maanmuokkaus, lannoitteet ja erilaiset torjunta-aineet hävittävät muutenkin pellon luontaisen elämän. 

Lierojen lisääntyminen on tehokasta. Suvuttoman lisääntymisen keinona on partenogeneesi, mutta lierojen pyrkimyksenä on kuitenkin normaali ristisiitos eri yksilöiden välillä. Homma menee kuitenkin mielenkiintoiseksi siksi, että jokaisella yksilöllä on sisällään naaraan ja uroksen sukurauhaset. Ilmeisesti tarkoitus on kuitenkin lahjoittaa vastapuolelle molempia sukusoluja ristisiitoksen malliin. Lähisukulaisilla änkyrimadoilla lisääntyminen on viety maksimiinsa. Ne yksinkertaisesti pätkivät itseään ja jokaisesta pätkästä kasvaa uusi mato. Änkyrimatojakin tavataan maastamme yli 50 lajia ja paikoin ne voivat olla hyvinkin yleisiä: jopa 100 000 yksilöä neliömetrillä.

Hitaasti mutta varmasti

Kotilotkin kuuluvat maaperän eläimiin, vaikka niiden alkuperä on maailman merissä. Sieltä ne nousivat maalle noin 15 miljoonaa vuotta sitten ja niistä kehittyivät maanilviäiset: siis kotilot ja etanat. Suomessa niitä tavataan 95 lajia. Suurin osa niistä on kuitenkin niin pieniä, että niitä ei juuri huomaa, vaikka ne ovatkin maaperässä yleisiä. Suurimmat kyllä huomaa. Kotiloista lehtokotilot ja viinimäkikotilot erottuvat helposti, ja etanoista ukkoetana voi tuoda mieleen jopa pienen käärmeen. 

Viimeinen eliöryhmä maaperässä on niin pieniä otuksia, että niitä ei paljain silmin näe. Ne ovat suurimmillaankin alle puolen millin mittaisia: tutkimiseen tarvitaan siis mikroskooppi. Niiden merkitys on kuitenkin maaperän eliöstölle elintärkeä. Ne hajottavat lopullisesti kuolleen eliöjätteen alkutekijöihinsä ja tarjoavat tuotteensa uudelleen käytettäväksi kasvien yhteyttämiseen. Tämän ryhmän otuksia maaperässä on valtavasti: sukkulamatoja jopa 20 miljoonaa per neliömetri ja yksisoluisia alkueliöitä, bakteereja ja arkeoneja miljardeja yksilöitä. Muita tähän ryhmään kuuluvia otuksia löytyy rataseläimistä, karhukaisista ja sienistä. 

Maaperän ötökät ukkoetanasta pienen pieneen arkeoniin tekevät tärkeää työtä. Niiden varassa ravintoketjut alkavat yhteyttävistä kasveista, jatkuvat suuriin kasveja syöviin eläimiin ja viime kädessä myös meihin ihmisiin. Mekin voisimme ajatella vähän positiivisemmin elämää kuhisevasta maaperästä. Voisimme pikkuisen helpottaa pikkueliöiden elinmahdollisuuksia niiden lähimaailmassa, maaperässä. 

Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen

Lue lisää: Huhta, V. ja Hallanaro, E-L. (2019).  Elämää maan kätköissä. Gaudeamus, 331 s. Esitelty Naturassa numerossa 1 vuonna 2019.