Lähteet luovat elämää vaikutusalueellaan. Lähteissä ja niiden lähiympäristössä elinolosuhteet poikkeavat kaikista muista biotoopeista erikoisilla tavoilla.

Lähteet pulputtavat kirkkaan ja maukkaan vetensä harjun tai vaaran kupeesta maanpinnalle. Ennen ihmiset uskoivat voimallisiin lähdevesiin. Juomavedeksi vesi olikin erinomaista ja kun vettä hakiessa katseli ympärilleen kohtasi hienon maiseman: rehevät lähdepuron rannat erottuvat ympäristöstään.

Maan sisästä pulppuava lähdevesi on kesät talvet suunnilleen saman lämpöistä. Tämän takia lähteet eivät jäädy edes talvella. Veden alkaliniteetti on korkea ja näin se neutraloi happoja. Samalla veden sisältämä kalsium- ja magnesiumpitoisuus kasvaa. Vedessä on runsaasti ravinteita ja vesi on lisäksi hapekasta. Ympärillä oleva maa ei myöskään routaannu. Tällaisissa olosuhteissa kasvukausi pitenee sekä keväästä että syksystä. Mielenkiintoisella tavalla lähteet ympäristöineen suosivat samalla kertaa niin harvinaisia eteläisiä kuin myös pohjoisia lajeja. 

Kuusamon lähdepuroissa kasvaa monia myöhäisjääkauden reliktejä. Ne ovat jäänteitä jääkauden jälkeisen ajan kasvimaailmasta. Kuusamon lähdeletoilla niiden elinympäristön vaatimukset ovat täyttyneet näihin päiviin asti. Näistä kuuluisin on kuusamonsarake Suomen ainoalla kasvupaikalla. Tuntureiden lajeja ovat taas kultarikko ja verkkolehtipaju. Jääkauden jälkeisen lämpökauden reliktejä Kuusamon letoilla ovat katkeralinnunruoho ja merisuolake. Molemmat siis eteläisiä reliktejä. Yhdestä Kuusamon lähteiköstä löydettiin vuonna 2013 Suomelle uutena lajina kalkkitorvilokotilo, Quickella arenaria. 

Erilaisia lähteitä

Kaikkiaan Suomesta on löydetty laajan kartta-aineiston selvityksessä 32 383 lähdettä. Eniten niitä on Lapissa 9642 kpl, seuraavina tulevat Pohjois-Savo 3883, Keski-Suomi 3303, Pohjois-Karjala 2551 ja Kainuu 2428 lähdettä. Vähiten lähteitä on Ahvenanmaalla 18 kpl. Myös Pohjanmaa on köyhää seutua lähteiden suhteen. Keskimäärin lähteitä löytyy Suomesta 11 kpl/100 neliökilometriä. Oikeasti lähteitä on toki enemmän; ei niitä kaikkia karttoihin piirretty. Tosin on lähteitä tuhottukin tuhansittain viime vuosikymmeninä ojittamisen, rakentamisen, kaivostoiminnan ja vedenottotöiden tuloksena. 

Lähteet voidaan jakaa periaatteessa kahteen pääluokkaan. Avolähteissä on pulppuava lähteensilmä tai lähdelammen pohjalla olevia lähteen purkuaukkoja. Osalla lähteistä vesi purkautuu maan alta tihkupintana ja lähteistä paikkaa peittää  hetteinen sammalikko. Lähteiltä alkaa myös puro, jonka varteen syntyy soistumia; harvinaisia korpia ja lettoja. Tällaisia ovat esimerkiksi lähdeletot.

Lähteikköjen peruslajeja ovat erilaiset sammaleet. Tavallisten sammalten lisäksi lähdealueilta tunnetaan yli 20 niille tyypillistä sammallajia. Näitä ovat mm. monet huurre-, hiiren- ja lehväsammaleet. Samoin keuhkosammal, lapasammal, heterahkasammal ja tukku muita sammalia esiintyy runsaina vain lähteiköillä. 

Muukin kasvillisuus on lähteillä erikoista. Lähteikkökasveina voidaan pitää lähde- ja hetesaraa, lähdehetekaalia, pohjanleinikkiä, metsälitukkaa, lähdetähtimöä, hete- ja pohjanhorsmaa. Näiden lisäksi lähteiköiltä löytyy runsaasti myös pohjan- ja lettotähtimöä, lähteikkösuolaheinää, purolitukkaa, suokortetta, suohorsmaa ja suokelttoa. Muutamalla hemerofiilisella eli kulttuurinsuosijakasveilla lienevät historialliset juuret erilaisilla lähteiköillä. Näitä ovat karheanurmikka, niittysuolaheinä, vilukot ja yleiset leskenlehdet. 

Harvinaisia selkärangattomia

Lähteet tarjoavat elinympäristön myös monelle selkärangattomalle eläimelle. Lähteiden kasveilta voi etsiskellä kahta kalkkiympäristössä viihtyvää kotiloa; kalkki- ja lettosiemenkotiloa. Ne ovat kuitenkin sen verran harvinaisia, että niiden löytäminen vaatii kyllä hyvän tuurin ohella erityistaitoja. Lähteiden uhanalaisiin lajeihin kuuluu lisäksi runsaasti hyönteisiä. Kaksisiipisiä eli kärpäsiä ja sääskiä on erityisesti pohjoisen lähteillä ja niitä tutkimuksissa on löytynyt 118 lajia, vesiperhosia 8, kovakuoriaisia 5, koskikorentoja 3 ja nivelkärsäisiäkin yksi laji. Kaksisiipisten toukkien ohella tavallisia pohjaeläimiä lähteissä ovat muutamat katkalajit. Kaloja ei pikkulähteissä juuri ole mutta puroissa ja lähdelammissa elävät jo taimenet, joita saukot saalistavat mielellään. 

Suuremmista eläimistä silmiin osuvia ovat myös sammakot, jotka viettävät lähteen pohjamudassa talviaan. Maksassa säilötyn glykogeenin avulla ne viettävät kylmän ajan lievässä horroksessa. Niiden lämpötila on lähellä nollaa, mutta aina välillä ne voivat kyllä uidakin. Hengitys tapahtuu tällöin ihon läpi. Lähteikköä ympäröivien metsien tyyppilintu on pyy, jolle rehevä lähdekorpi kelpaa mainiosti elinpaikaksi. 

Ruoveden kirkon takapihalla sijaitseva Runebergin lähde on kuuluisimpia lähteitä Suomessa. Nykyinen lähde syntyi vasta vuoden 1863 koskiperkausten jälkeen. Kuuluisan runon ”Lähteellä” Runeberg julkaisi jo vuonna 1833, ehkä hän kirjoitti sen nykylähteen edeltäjän Kirstan runnin äärellä istuessaan.

Uhrilähteistä ankkalampia

Lähteet olivat tärkeitä myös muinaissuomalaisille. Lähteiden kummalliset ominaisuudet kiinnittivät heidän mielenkiintonsa ja uskottiin, että lähteissä oli yliluonnollisia voimia. Näin syntyivät ensin uhrilähteet. Lähteen vedellä uskottiin olevan parantavia vaikutuksia ja joillakin vesillä niitä saattoi oikeasti ollakin. Jos ihminen parani juotuaan lähteen vettä hän toi lähteelle metallisen neulan tai myöhemmin kolikon, jonka heitti lähteeseen kiitoksena. Tällaisia uhrilahjakolikoita ei lähteestä saanut ottaa tai sai itselleen sen vaivan tai taudin, joka kyseisellä kolikolla oli parantunut.

Parantavista lähteistä tuli terveyslähteitä ja joidenkin äärelle perustettiin jopa parantoloita. Tällainen on esimerkiksi Iisalmen Runni. Lähteillä pidettiin myös juhlia ja kokouksia. Tällaisia uhrilähteitä oli varmasti kaikkien asutuskeskusten ympärillä. Kristinuskon saapuessa Lounais-Suomessa piispat alkoivat myös kastaa suomalaisia lähteiden vedellä ja kirjoihin tuli mainintoja Pyhistä lähteistä; tunnettuja olivat Piispan lähteet Janakkalassa ja Rymättylässä ja Birgitan lähde Naantalissa. Ne kaikki ovat ihmisen toimista myöhemmin tuhoutuneet. Mikä lähteistä sitten on Suomen kaunein? Tätä kysyttiin jokin aika sitten ja lopputulokseksi saatiin Utajärven Hämyhete eli Sulaojan hete. 

Pohjois-Suomen lähteet ovat näihin päiviin asti säilyneet hyvin luonnontilaisina. Etelä-Suomessa tilanne on toisin. Täällä metsätalous on ojittanut valtavan määrän pienempiä ja isompiakin lähteitä. Nykyään näitä luonnonkeitaita on alettu jo ennallistamaankin. Tämä tapahtuu tukkimalla ensin lähteiköltä virtaavat ojat. On arvioitu että kunnostuskelpoisia lähteitä löytyy 2000-5000 kpl. Tehometsätalous on siirtänyt nopeassa tahdissa myös Lapin metsiin aina Inaria ja Enontekiötä myöten. Täytyy vain toivoa, että etelästä tuttu ojitusvimma ei yllä enää pohjoisen lähteille.

Kuuluisia lähteitä:

Helsingin Kurkimoisio

Hollolan Kiikunlähde

Tampereen Tahmelan lähde

Oripään Myllylähde

Kiikalan Kultalähde

Ruoveden Runebergin lähde

Kankaanpään Kuninkaanlähde

Utsjoen Sulaojan lähde

Muonion Pakasaivo

Pudasjärven Venkaan ja Poijulan lähteet

Ylikiimingin Keihäsojan ja Kiiskiojan lähteet

Taivalkosken Taivalvaaran lähde

Hämeenkosken Helvetinlähde

Kauhajoen Pahalähde

Isojoen Räyskänkeidas ja Lohiluoma

Valkealan Suuret lähteet

Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen

Artikkeli on julkaistu Naturassa 2/2025.