Voisiko nykyään olla hyötyä luonnosta löytyvistä kuitukasveista?
Millaisia kasvikuituja esivanhempamme ovat voineet löytää jokapäiväisiä käyttötarkoituksiaan varten Suomen luonnosta? Kuinka he ovat keksineet ne, ja millä tavoin oppineet työstämään niitä? Joukko kysymyksiä nousee mieleen, kun alamme pohtia ihmisten elämää aikana, jolloin vierasperäisiä tuotteita tai viljelykasveja ei ollut saatavilla, tai ne olivat hyvin harvinaisia.
Varhaisina aikoina ihmisten on ollut pakko tulla toimeen niillä ravinnon, tekstiilikuidun ja muiden tarvittavien raaka-aineiden lähteillä, joita oma lähiluonto on tarjonnut. Tutkimisen ja kokeilemisen kautta on vähitellen opittu tuntemaan, mihin kaikkiin tarkoituksiin eri kasveja voi käyttää.
Suomalaisista luonnonvaraisista kuitukasveista nokkonen on varmasti tunnetuin, mutta sitä en käsittele tässä jutussa tarkemmin, koska nokkosesta on aiemmin julkaistu artikkeli Naturassa. Muita luonnostamme löytyviä kuitukasveja ovat paju, männynhavut, maitohorsma, apila ja takiainen.
Ravinnon ja lämmön tarve ovat ihmisen ensisijaisia tarpeita. Niinpä yleisinä kasvavien lajien kuitukäytön keksiminen ei liene ollut ihmiselle kovin vaikeaa, koska esimerkiksi nokkonen ja maitohorsma ovat myös ravinnoksi kelpaavia. Näitä kasveja kerättäessä ja käsiteltäessä ravinnoksi sekä raaka-aineita puhdistaessa huomaa pian, että niiden soveltuvuus myös kuitumateriaaliksi on kokeilemisen arvoista: kun varren katkaisee, huomio kiinnittyy väistämättä lujiin kuitusäikeisiin. Pajun taipuminen monenlaiseen hyötykäyttöön on myös aika itsestään selvää, mutta sen sijaan paljon vaikeampaa on ollut todeta männynhavujen käyttökelpoisuus kehruukuituna. Se on vaatinut jo huomattavasti enemmän ajattelua ja materiaaliin perehtymistä.
Pajusta on punottu nyöriä
Pajua kasvaa Suomessa useita eri lajeja, joista kiiltopaju on yleisin. Sen tunnistaa punaruskeasta kuoresta ja siroista oksista. Yhteensä alkuperäisiä pajulajeja on Suomessa noin kaksikymmentä. Eri lajit myös risteytyvät keskenään.
Pajun kuoresta on ennen vanhaan todellakin punottu köysiä, vaikka jotkin lähteet mainitsevat pajuköyden olevan heikkolaatuista. On jopa väitetty, että pajuköyden punominen on mahdotonta. Tästä on tehty johtopäätös, että sanonta ”syöttää pajunköyttä” (kertoa perättömiä juttuja) johtuu pajusta punotun köyden katkeilemisesta. Tämä voi hyvin pitää paikkansa, vaikka kokemus osoittaakin, että pajuköyden punominen on täysin mahdollista.
Olennaista pajuköyden punomisessa on, että kuorien pitää olla tuoreita tai niitä pitää liottaa etukäteen, ja niiden on oltava märkiä punottaessa. Kosteissa ulkoilmaolosuhteissa pajuköysi on kestävää. Kuivuessaan se muuttuu heikoksi ja katkeilee, ja luultavasti myös eri pajulajien kuorilla on keskenään erilaisia kestävyysominaisuuksia.
Vesiolosuhteisiin pajuköysi siis sopii, mutta ei kuivalle maalle ainakaan kovin hyvin. Näin ollen on luonnollista, että pajunkuorista — tai oikeastaan kuoren alla olevasta niinestä — on tehty nyöriä, josta on solmittu verkkoja kalan- tai hylkeenpyydystämistä varten. Tällaisesta pajun kuidun hyötykäytöstä kertoo Antrean verkkolöytö, Karjalan Kannakselta vuonna 1913 löytynyt verkko, jonka on arvioitu olevan yli 10000 vuotta vanha, eli se ajoittuu mesoliittiselle kivikaudelle. Se on solmittu tuhkapajun niinestä.
Varsinaisena langankehruumateriaalina paju on ilmeisesti aika uusi keksintö. Hyötykasvitutkija, professori Toivo Rautavaara kirjoitti sota-aikana 1940-luvulla lehtiartikkelin pajuvillasta. Sen mukaan pajun kuorista voi saada aikaan ohuttakin kehrättäväksi sopivaa raaka-ainetta keittämällä kuoria vahvasti emäksisessä vedessä. Kokeilin tuota ideaa ja onnistuin kehräämään pajusta ihan hyvää, käyttökelpoista lankaa. Keitin kuoria tunnin ajan soodavedessä, minkä jälkeen huuhtelin kuoret ja kuivatin ne. Lopuksi karstasin materiaalin ja tuloksena oli kehrättäväksi sopivia kuituja. Pajuvillalankaa olisi mielenkiintoista kokeilla ainakin maton kutomiseen, mihin sitä oli käytettykin Rautavaaran mukaan.
Mäntyvillapaitoja
Männynhavuistakin voi kehrätä tekstiilikäyttöön soveltuvaa lankaa, mikä ehkä tuntuu uskomattomalta. Vanhoissa sanomalehdissä on tästä jonkin verran tietoja. Männynhavulankaa nimitetään vanhoissa lehtiartikkeleissa metsävillaksi tai mäntyvillaksi. Lehdissä kerrotaan valmistusmenetelmistä ja mainostetaan tuotteita. Suomessakin mäntyvillaa on valmistettu teollisesti ainakin 1800-luvulla: lyhyt ilmoitus Suomen julkisissa sanomissa 4.6.1860 tiedottaa, että herra A.J. Lindberg on saanut luvan perustaa metsävillaa valmistavan tehtaan.
Lehtijuttujen mukaan mäntyvilla on lämmintä ja sillä on myös hyödyllisiä terveysvaikutuksia. Suomen Wirallinen Lehti kirjoittaa 12.12.1872: ”Mäntyvilla poistaa, niinkuin on huomattu, loiseläimet ja sen haju on yhtä terveellistä kuin miellyttävääkin.” Artikkelissa suositellaan mäntyvillaa kankaan raaka-aineeksi ja patjantäytteeksi. Siinä kerrotaan myös, että mäntyvillan valmistuksessa saadaan sivutuotteena eteeristä, hyväntuoksuista öljyä, jota käytetään terveydenhoidossa.
Laatokka puolestaan kertoo 9.10.1889 tästä ”huomaamatta jääneestä luonnontuotteesta” erään ruotsalaisen lehden välittämiä tietoja. Sen mukaan metsävillasta valmistetaan sukkia, röijyjä ja paljon muuta vaatetta, jotka ovat paljon terveellisempiä kuin tavallisesta villasta tehdyt. Lehti mainitsee vielä, että Amerikassa metsävillasta on tehty peitteitä ja mattojakin.
Pietarissa ilmestynyt suomenkielinen lehti Inkeri mainostaa 3.12.1899 W.F. Spehinin kaupassa myytäviä ihopaitoja, joita oli tarjolla miehille sekä naisille monenlaisista materiaaleista valmistettuina, kuten pummullisia, aitowillasta ja mäntywillasta. Myös mäntyvillaisia neulottuja alushousuja oli kaupan.
Venäjänkielisten tietojen perusteella männynhavulangan kehruu on vanhaa perinnettä, joka on nykyään lähes hävinnyt. Kirjallisuudesta löytyy kuitenkin luotettavia tietoja ainoastaan teollisesta käytöstä, joten ei ole varmaa, onko sitä käytetty myös kansanomaisesti. Neulevaatteiden lisäksi Venäjällä on männynhavuista tehty ainakin pohjallisia ja vanumaista täytettä erilaisiin tuotteisiin.
Nykyaikana innokkaat harrastajat ovat alkaneet kokeilla, kuinka männynhavulangan kehruu sujuisi käsityömenetelmin. Internetistä löytyy ohjeita ainakin venäjäksi. Muokkausmenetelmiä on useita ja niitä on hauska kokeilla, mutta toistaiseksi olen itse onnistunut kehräämään vain lyhyitä pätkiä raikkaalle havumetsälle tuoksuvaa mäntyvillalankaa. Menetelmät ovat kasvikuiduille tyypillisiä erilaisia vesiliotuksia, emäksisessä liuoksessa keittämistä ja mekaanista käsittelyä. Vaikeinta männynhavukuitujen muokkauksessa on pihkan poistaminen neulasista siten, etteivät kuidut kuitenkaan samalla vaurioituisi vaan säilyisivät kestävinä — voimakas emäs nimittäin haurastuttaa kuituja etenkin korkeissa lämpötiloissa. Parhaiten onnistuneen kokeilun olen tehnyt yhdistelemällä venäläisiä ohjeita ja omia kokemuksiani.
Tuoreet havut kannattaa ensin litistää kaulimen tai ison lasipurkin avulla rullaamalla. Sitten niitä liotetaan jonkin aikaa lämpimässä saippuavedessä, huuhdellaan ja höyrytetään. Nämä työvaiheet toistetaan pariin kertaan, minkä jälkeen havujen annetaan kuivua. Lopuksi havut muokataan käsissä hieromalla, survomalla ja harjaamalla luonnonharjaksisella harjalla tai karstaamalla. Työ on vaikeaa, mutta kokeilemisen arvoista.
Kullanruskeaa lankaa maitohorsmasta
Maitohorsma on hyvin yleinen ja tuttu kasvi, jonka tunnistaa parhaiten purppuranpunaisesta kukinnostaan. Elokuun lopulla kukista on kehittynyt valtavat määrät haivenellisia siemeniä, ja pian tuuli levittää tuota ”puppua” kaikkialle. Kun katsoo maitohorsmakasvustoja loppukesällä ja miettii, olisiko tuosta kasvista kehruukuiduksi, tuleekin ensin mieleen juuri nuo pumpulimaiset siemenhöytyvät. Lähempi tarkastelu osoittaa, että höytyvien kuidut ovat kovin lyhyitä, ja varmastikin vaikeat kehrätä. Kehruu on kuitenkin mahdollista, ja lopputuloksena on herttaista, pehmeää ja paksuhkoa lankaa. Kirjallisten tietojen mukaan höytyvistä on ennen kehrätty lankaa kynttilänsydämeksi, ja sellaisenaan niitä on käytetty tyynyn täytteenä.
Myös maitohorsman varressa on kehruukelpoisia, erittäin hienoja kuituja. Kuitujen irrottaminen ja muokkaaminen tapahtuu suunnilleen samoin kuin nokkoskuidusta on kerrottu. Kuituja maitohorsmassa on vähemmän kuin nokkosessa, ja siksi sen käyttö kehruukasvina on ollut hyvin vähäistä. Uteliaalle ja ahkeralle käsityöharrastajalle maitohorsman kuidun muokkaus ja kehruu on kuitenkin hauska kokeilu, koska kuidut ovat niin hienoja ja silkkimäisiä. Niissä on viehättävä, tuoretta koivua muistuttava tuoksu, joka pysyy jopa yli vuoden kuivattuina säilytetyissä varsissa. Maitohorsmalangan väri on kaunis kullanruskea. Käyttötarkoituksia tälle luonnonvaraiselle langalle on helppo keksiä: jos isomman tekstiilin valmistus ei innosta, voi siitä punoa vaikkapa vyön.
Muita kuitukasveja
Suomen luonnosta löytyy muitakin kasveja, joiden varsissa on vahvoja kuituja. Sellaisia ovat ainakin apila ja takiainen, ja mahdollisesti niitä voi keksiä muitakin. Kuitujen määrät näissä kasveissa ovat niin vähäisiä, ettei niillä ole merkitystä tekstiilikäytössä. Silti on mielenkiintoista tuntea kasvien ominaisuuksia, sillä näistäkin tiedoista voi olla hyötyä esimerkiksi retkiolosuhteissa. Jos vaikkapa pitäisi sitoa jotakin, ja naru puuttuu, ei suinkaan tarvitse ryhtyä monivaiheiseen kehruukuitujen muokkaustyöhön, vaan väliaikaiseksi nyöriksi kelpaa muutama varsi sellaisesta kasvista, jossa on riittävän kestäviä kuituja.
Luonnonvaraiset kuitukasvit ovat mielenkiintoinen löytöretki kasvien monipuoliseen hyötykäyttöön. On kiehtova ajatus yrittää katsella ympäristöä muinaisajan ihmisen silmin. Itse kokeilemalla ja tutkimalla saa uusia oivalluksia luonto- ja käsityöharrastukseen, vaikka lopputulokset olisivatkin pienimuotoisia. Kädentaidot kehittyvät ison harppauksen, kun saa toteutettua muutaman metrin lankaa, jonka raaka-aine on omin käsin hankittu ja muokattu. Tekstiiliteollisuutta ajatellen olisi kiinnostavaa, jos viriäisi uudelleen kiinnostus kokeilla männynhavujen ja pajun mahdollisuuksia tekstiilituotteiden raaka-aineina.
Teksti ja kuvat: Riikka Platonova
Artikkeli on julkaistu Naturassa 4/2024
