Pyhät seidat – Taatsilta Pakasaivoon

Muinaiset esi-isämme olivat animisteja, jotka uskoivat luonnossa vaikuttaviin henkiin ja voimiin. Saamelaisten keskuudessa uskomukset ja pyhät seitapaikat säilyivät pitkään. Seitapaikoilla voi edelleen törmätä ”uhrilahjoihin”.

Muinaissuomalaiset animistit uskoivat luonnossa vaikuttaviin henkiin ja jumalallisiin voimiin, joita olivat esimerkiksi aurinko, kuu, ukkonen, tuuli ja vesi. Meiltä kantasuomalaisilta tämä animistinen maailmankatsomus kitkettiin pois jo keskiajalla, mutta saamelaisten keskuudessa shamaanit, joiut, taiat, uskomukset ja pyhät seitapaikat elivät kauan.

Eteläisessäkin Suomessa pyhiä uhripaikkoja, eli seitoja, on toki ollut. Kristillisellä keskiajalla nämä pakanalliset riittipaikat kirottiin ja niiden nimet muutettiin viittaamaan johonkin pahaan. Suuret siirtolohkareet ovat nykyään Pirun- tai Hiidenkiviä ja monet komeat kalliot ovat Pirunvuoria. Kartoilta löytyy myös Helvetinkoluja, Pirunpesiä ja Hitonhautoja. Nämä paikat ovat todennäköisesti olleet muinaissuomalaisten uhri- ja kulttipaikkoja.

Rautakaudelta, 500 eKr.–1150 jKr. on säilynyt myös tällaisilla paikoilla olleita uhrikuoppia, eli kuppikiviä. Näihin kallioon hakattuihin kuppeihin tuotiin uhreina viljaa haltijoille ja maahisille. Suomesta on löytynyt noin 350 kuppikiveä. Kuuluisimpia ovat Loimaalta, Hämeenlinnasta, Hauholta, Hartolasta ja Hattulasta löytyneet kuppikivet. Löytyypä yksi kuppikivi jopa Helsingin Korkeasaaresta.

Loimaan kirkon paikalla oli aikoinaan merkittävä uhripaikka. Nykyään tästä rautakautisesta kulttipaikasta kertoo 39 uhrikuppia kalliossa. Kuva Hannu Eskonen

Seitoja ja shamaaneja 

Seita tai saameksi sieidi, oli saamelaisten pyhä uhri- ja kulttipaikka. Seidat olivat erikoisia kalliomuodostumia, siirtolohkareita, lähteitä, rotkojärviä tai erikoisia puita. Suomesta on löydetty 64 seitaa, jotka muodostuvat yksistään kivistä ja kallioista. Eri suvuilla oli omat seitansa, joille tuotiin uhreina poronsarvia, luita, lihaa, kalaa, verta ja eläinten rasvaa. Myöhemmin kristinuskon vaikutuksesta uhrilahjoiksi kelpasivat myös tupakka, rahat ja viina.

Uskottiin, että ihmisillä ja seidoilla oli sopimus. Ihminen muisti uhrilahjoin seitaa ja se puolestaan toi ihmisille onnea erilaissa askareissa, paransi tauteja ja suojasi kaikelta pahalta. Jos seita petti ihmisten toiveet, se voitiin hylätä tai jopa turmella. Pahinta mitä seidalle voitiin tehdä, oli seidan polttaminen ja lopuksi valeleminen vedellä. Naisilla ei alun alkaen ollut oikeutta tulla seitapaikoille, eikä seidan viereltä saanut ampua riistaa tai kalastaa. Sillä oli eräänlainen suojavyöhyke ympärillään.

Pakasaivo eli Lapin Helvetti -niminen upea rotkojärvi Muoniossa lähellä Äkäslompoloa oli paikallisen Suikkien suvun oma seitapaikka. Saivot ovat syviä rotkojärviä, joissa uskottiin majailevan saivoväkeä. Nämä olivat manalle menneitä esi-isiä. Järven pohjassa uskottiin olevan reikä, joka johti ylösalaisin olevaan vainajien maailmaan. Paikallinen shamaani sai vainajiin yhteyden rituaaleissaan. Pakasaivon lähellä on toinenkin rotkojärvi, Äkässaivo. Muita kuuluisia saivo-, eli räppänäjärviä, olivat Enontekiön Näkkälänjärvi ja Pöyrisjärvi. Eteläisin saivojärvi löytyy Pihtiputaalta, Saarijärven Sakasti.

Pyhätunturin komean kurun perukassa oli aikoinaan saamelaisten seitapaikka pienen putouksen vieressä lammen rannalla. Vuonna 1648 pappi Esaias Fellman suoritti paikalla joukkokasteen ja paikka nimettiin samalla Pyhänkasteenlammeksi. Kuva Hannu Eskonen

Kirkkoja seitapaikoille 

Suomen kuuluisimmat seidat olivat laajan alueen saamelaisten käytössä vuosisatoja. Niille tultiin suorittamaan uhreja satojen kilometrien päästä. Näiden seitapaikkojen uskottiin nimittäin olevan tavallisia seitoja paljon voimakkaampia. Monet näistä paikoista ovat nykypäivinä kuuluisia matkailukohteita: Inarijärven Ukonsaari, Utsjoen Sulaojanlähde, Pelkosenniemen Pyhätunturin Pyhänkasteenlampi ja Kittilän Pokan Taatsinseita ovat ehkä näistä kuuluisimmat.

Keskiajalle tultaessa kristinusko rakennutti muinaisille uhripaikoille kirkkoja ja nimesi paikat uudelleen Pyhäjärviksi ja -tuntureiksi tai kaukana erämaissa olevat helveteiksi ja muiksi pahojen henkien tyyssijoiksi. Lapissa kristinuskon vaikutus oli kuitenkin vielä vuosisatoja pientä. Saamelaiset jatkoivat animistista uskoaan ja seidat sekä shamaanit noitarumpuineen ja joikuineen voivat hyvin. Vanhimmat tiedot Lapin seidoista ovat 1000-luvulta ja vanhin kirjallinen dokumentti vuodelta 1560.

Saamelaisten uskomukset ja tavat kirjattiin muistiin vasta 1600-luvun lopulla. Inarin pappina vuosina 1669–1675 toiminut Gabriel Tuderus taisteli voimakkaasti saamelaisten pakanauskontoa vastaan ja kirjasi niistä kuvauksia. Samaan aikaan Alatornion kirkkoherra Johannes Tornaeus keräsi saamelaisten perinteitä Länsi-Lapin alueelta. Muistiinpanot tunnetaan nimellä ”Beskrifning öfver Torneå och Kemi Lappmarken” vuodelta 1672. Niitä on myöhemmin käytetty lähteinä saamelaisten tapaperinteisiin.

Seidoilla oli myös tietty hierarkia. Saamelaisella saattoi olla oma henkilökohtainen seita, joka oli tietty paikka lähiluonnossa tai talismaanina käytetty kivi, joka mahtui reppuun. Henkilökohtaisia seitoja saatiin perimällä ja niillä tehtiin jopa kauppaa. Suvuilla ja siidoilla, eli lapinkylillä, oli omat seitansa. Mahtavimpia olivat mahtiseidat, joille tultiin joukolla satojenkin kilometrien takaa.

Kristinuskon oli kuitenkin kohtuullisen helppo syrjäyttää seitaperinne. Saamelaiset täytyi vain saada uskomaan, että kristillinen Jumala oli vielä mahtiseitojakin väkevämpi. Tämä näkyi hyvin 1700-luvulla, kun ensimmäiset erämaakirkot nousivat Markkinaan ja Pielpajärvelle. Saamelaiset tulivat tällöin tuomaan uhrilahjansa kirkolle.

Kristinuskon levitessä erämaihin 1800-luvulla seitaperinne taantui ja shamaanit loitsuineen ja joikuineen hävisivät. Seitapaikat hiljenivät ja noitarummuista tuli matkamuistomyymälöiden tuotteita. Tästä huolimatta monille seitapaikoille tuodaan yhä edelleen ”uhrilahjoja”. Paikoilta löytyy yhä poronsarvia, pikkukolikoita ja viinaryyppyjen pohjat tarjoillaan seidalle. Lahjojen tuojina ovat niin kuin olivat menneinä vuosisatoina metsästäjät, kalastajat, poromiehet ja yhä useammin myös seidoista kiinnostuneet matkailijat.

Teksti: Hannu Eskonen

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 1/2019