Kaikki eläimet eivät muuta lintujen tavoin syksyisin etelään. Nisäkkäät joutuvat sopeutumaan talveen eri tavoin.

Talvikarva suojaa pakkaselta

Talven lähestymisen huomaa siitä, miten metsä hiljenee. Luonto valmistautuu ottamaan vastaan kylmän ja pimeän vuodenajan. Suurin osa linnuista pakenee pakkasia etelään. Muut eläimet alkavat varautua lumeen ja viluun.

Syksyllä eläinten kasvu pysähtyy ja ne alkavat valmistautua talveen. Yksi helposti havaittava muutos on vaihtaminen talviturkkiin. Jänis, kärppä, lumikko ja naali vaihtavat myös väriään vitivalkoisiksi. Valkoinen väri on erinomainen suojaväri valkoisilla hangilla, lisäksi se on myös energiataloudellisesti tummaa väriä parempi. Jo Etelä‑Ruotsissa lumikot, kärpät ja jänikset ovat ruskeita myös talvella.

Oravan turkki on talvella harmaa ja tuuhea. Talvipesä on jossakin tiheän kuusen oksiston kätkössä. Kuva Hannu Eskonen.

Eläinten talviturkki on kesäturkkia huomattavasti tuuheampi ja pitempikarvaisempi. Esimerkiksi jäniksellä on noin 700 karvaa neliösenttimeriä kohti talvella, kesällä karvoja on puolta vähemmän. Jopa pienen metsämyyrän turkki tuuhenee noin 50 prosentilla talven ajaksi. Monien suurten nisäkkäiden, kuten ketun ja ilveksen, jalkapohjien polkuanturoiden suojaksi kasvaa talven ajaksi karvoitus.

Varastoja ja talvipesiä

Nisäkkäät eivät muuta tuhansia kilometrejä etelään, mutta ne voivat muuttaa talven ajaksi maisemaa. Suuret nisäkkäät, metsäkauris ja ‑peura ja hirvi, vaeltavat kylmäksi ajaksi sopiville ravintomaille. Samoin sopuli, myyrät, hiiret ja jopa päästäiset etsivät uusia elinpaikkoja. Joskus niitä eksyy sisätiloihinkin.

Ennen talven tuloa kaikki eläimet lihottavat itseään. Ne syövät ylen määrin ja keräävät ihonsa alle rasvaa. Poron painosta on lokakuussa 19 prosenttia rasvaa, nälkäkuukausien jälkeen huhtikuussa rasvaprosentti on surkastunut yhteen. Poron lähisukulainen huippuvuortenpeura kerää ihon alle vieläkin enemmän rasvaa, peräti 40 prosenttia sen syksyisestä painosta. Vielä keväällä rasvaprosentti voi olla 10‑20 prosentin tienoilla.

Monet eläimet rakentavat talveksi lämpöä eristävän pesän. Näin tekevät orava, liito‑orava, piisami, majava ja myyrät. Myös talviuneen ja ‑horrokseen vaipuvat eläimet rakentavat suojaisen talvipesän. Aktiivisina talvehtivat eläimet voivat myös kerätä ravintovarastoja. Petoeläimet voivat tappaa eläimiä varastoon, sillä jäätyneinä ne säilyvät helposti pitkiä aikoja. Samoin liito‑oravan, oravan, myyrien ja majavan tiedetään keräävän erilaisia kasvin osia varastoon talven varalle.

Piisami rakentaa kekomaisen talvipesän ja sukeltelee vesikasvien maavarsia etsiskellen jään alla koko talven. Kuva Hannu Eskonen.

Talviuni on herkkä

Mäyrä, karhu ja supikoira viettävät talvensa unessa. Loppukesän ja syksyn aikana ne ovat keränneet ihon alle suuret rasvavarastot, joiden turvin ne voivat talvehtia ongelmitta. Talviuni on tyypillinen talvehtimismuoto nimenomaan suurille nisäkkäille. Suureen eläimeen voi varastoitua suhteessa enemmän varastorasvoja kuin pieniin eläimiin.

Karhu, supikoira ja mäyrä tekevät myös hyvin lämpöeristetyn talvipesän, jonne ne kömpivät loppusyksystä. Oulun yliopistossa on tutkittu tarkemmin karhujen talviunta. Aluksi niiden uni on herkkää ja ne heräilevät usein. Keskitalvella karhut nukkuvat sikeästi, mutta keväällä unesta tulee jälleen katkonaista. Suojasäällä tai häirittynä talviunta viettävät eläimet voivat herätä ja nousta jaloittelemaan.

Vanha kansa uskoi, että Heikin päivänä 19.1. karhu kääntää kylkeä ja talven selkä taittuu. Oikeasti karhu kääntyilee talvipesässään jatkuvasti. Kuva Hannu Eskonen.

Nukkuvan karhun ruumiinlämpö on lähes normaali, se on alentunut vain noin 1–2 celsiusastetta. Sydämen syke hidastuu 40:een kertaan minuutissa, hitaimmillaan syke voi olla vain 8 kertaa minuutissa. Hengitys hidastuu, harvimmillaan nukkuva eläin hengittää vain kahdesti minuutissa. Kantava naaraskarhu jopa synnyttää 2–3 pientä, vain noin 300–400 grammaa painavaa poikasta talviunensa aikana tammi-helmikuulla.

Karhu ei ulosta talviunensa aikana kertaakaan , suolikin on ihan tyhjä. Tarkoissa tutkimuksissa on havaittu, että karhun elintoiminnoissa syntyvä urea kulkeutuu veren välityksellä suoleen, jossa mikrobit pilkkovat sen aminohapoiksi ja tätä kautta uusien valkuaisaineiden rakennusaineiksi. Näin karhu välttää lihasmassan ja voiman katoamisen talviunien aikana. Unen aikaisista verianalyyseistä on selvinnyt, että veren mineraalitaso on hyvä ja sidekudosten hajoaminen ja uusiutuminen ovat tasapainossa. Näin nukkuvan karhun luustokaan ei haurastu.

Pienimmät eivät voi nukkua

Pienemmät nisäkkäät vaipuvat talveksi horrokseen. Horrostavia nisäkkäitä ovat kaikki lepakot, siili, tammi‑ ja koivuhiiri. Kokonsa takia ne eivät millään voisi kerätä niin suuria varastorasvoja, että voisivat talvehtia unessa.

Syksyllä talvihorrokseen vaipuvat eläimet menevät pesäänsä tai onkaloonsa nukkumaan. Niiden lämpötila alkaa laskea ja elintoiminnot hidastuvat. Kun ruumiinlämpö putoaa tietyn kynnysarvon alapuolelle, lakkaa eläimen lämmönsäätelymekanismi toimimasta. Siilillä tämä kynnys on noin 14 celsiusastetta. Horrokseen vaipuva eläin muuttuu tavallaan vaihtolämpöiseksi, sen ruumiin lämpötila seuraa ympäristön lämpötilaa. Samalla eläimen elintoiminnot hidastuvat: se hengittää vain muutaman kerran tunnissa ja sydänkin lyö vain alle kymmenen kertaa minuutissa. Näin säästyy energiaa.

Horrokseen vaipunut eläin ei ole enää toimintakykyinen. Se ei kykene liikkumaan. Jos lämpötila putoaa lähelle jäätymispistettä, siilillä noin neljään celsiusasteeseen, alkaa lämmönsäätely toimia uudelleen. Tämä varmistaa sen, että eläin ei voi jäätyä kuoliaaksi. Jos kylmä‑ärsyke on suuri, nousee lämmöntuotto huimasti. Eläin nostaa lämpönsä 2‑3 tunnissa normaaliksi ja se herää.

Talvihorroksessa olevat eläimet eivät ole horroksessa koko talvea yhtäjaksoisesti. Tarkoissa siilitutkimuksissa todettiin, että esimerkiksi siili herää talven aikana noin parin viikon välein. On otaksuttu, että se kävisi virtsalla. Kiinteätä jätettä siileillä ei juuri talven mittaan synny. Ne menivät horrokseen syksyllä suoli tyhjänä, eivätkä ne syö talven mittaan mitään. Talviaika eletään täysin varastorasvan varassa.

Kolmas inaktiivinen talvehtimistapa on kylmänhorros. Siihen vaipuvat vaihtolämpöiset eläimet: matelijat, sammakkoeläimet ja hyönteiset. Niiden horros eroaa talvihorroksesta siten, että ne eivät missään vaiheessa voi vaikuttaa omaan lämpötilaansa. Vaihtolämpöisinä eläiminä niiden ruumiinlämpö seuraa ympäristön lämpötilaa. Kylmänhorrostajien on siksi mentävä niin syvälle maan alle, että talvipesän lämpötila ei laske pakkasen puolelle pitkäksi aikaa. Lyhytaikainen pikkupakkanen ei vielä eläimiä nujerra, mutta pitemmät pakkaset koituvat varmasti kuolemaksi.

Sisilisko viettää talven kylmänhorroksessa. Monet matelijat horrostavat samoissa koloissa. Kuva Hannu Eskonen.

Horros voi tappaa

Olipa talvehtimistapa sitten horrosta tai unta liittyy inaktiivisena talvehtimiseen erikoinen varastorasva. Talviunta tai ‑horrosta viettävillä eläimillä varastorasvat ovat niin kutsuttua ruskeata rasvaa. Se on juoksevaa vielä viidessä celsiusasteessa, kun tavallisen valkoisen rasvan jähmettymispiste on parinkymmenen asteen tienoilla. Näin ruskea rasva on tehokkaammin muutettavissa energiaksi alhaisissa lämpötiloissa ja elintärkeiden elinten ravinnonsaanti voidaan taata. Kynnyskysymys talvesta selviytymisessä onkin vararavinnon riittävyys. Suuri osa horrokseen vaipuvista eläimistä kuolee aina talven aikana.

Keskitalvella metsissä on hiljaista ja hämärää. Vain tiaisten hennot yhteysäänet ja tikan koputtelu kertoo elämästä. Siellä täällä voi hangella risteillä myyrien, kärppien ja jänisten jälkiä. Itse otuksista ei näy vilaustakaan. Hangen alla piilossa eläimet kuitenkin jatkavat talvisia askareitaan ja odottavat kevään tuloa.

Kevään tullessa saapuvat muuttolinnut ja talvihorroksessa tai -unessa olleet eläimet heräävät. Metsiin palaa vilske ja mekastus.

Koivuhiirellä on pitkä häntä. Talvihorrokseen mennessään hiiri kietoo häntänsä ympärilleen kuin pakettinarun ennen horrokseen vaipumista. Kuva Hannu Eskonen.

Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen
Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 2/2014