Kuvassa silkkiuikkuparin soidinta, jossa pari on vastakkain ja heiluttelee päätään.

Kaikkien aistien soidinmenot

Lintujen soidinviestinnässä käytetään laulun lisäksi monenlaisia värisignaaleja ja soidinkäyttäymistä, eleitä ja tansseja.

Jo koulussa on opetettu, että linnut ovat keväisin soitimella ja soidin päättyy parinmuodostukseen ja paritteluun. Tämän jälkeen lintupari rakentaa pesän, hautoo munat ja hoitaa poikaset. Näin lisääntyminen eteekin useimmilla lajeilla, mutta poikkeuksiakin on: pahimmillaan lintujen elämä on kuin saippuasarjasta.

Keväistä soidinta varten linnuille on kehittynyt monimutkainen soidinjärjestelmä. Soitimessa ne viestivät lajitovereilleen kuuluvaa laulua apunaan käyttäen. Laulun ohella lintujen soitimessa keskeisessä roolissa ovat myös käytös  ja värisignaalit.

Keväällä koiraat valtaavat itselleen reviirin pesimistä varten. Reviirin on oltava niin iso, että se takaa ravinnon lintuperheelle koko pesimäkauden ajaksi. Eräillä kolonioissa pesivillä lajeilla, kuten esimerkiksi lokeilla, on ravintoa ylen määrin tarjolla ja niinpä niiden pesimäreviiri onkin leveydeltään vain muutamia kymmeniä senttejä. Toisena äärimmäisyytenä ovat kotkat, joiden reviirit saattavat olla kymmeniä neliökilometrejä laajoja.

Lintukoiraat kuuluttavat reviirejään innokkaasti laulaen. Venäjällä on laskettu esimerkiksi erään metsäkirvisen luritelleen 3 377 laulusäettä vuorokaudessa. Metsäkirvinen esittää laulunsa lennossa. Tyypillistä on, että myös muutoin piilottelevat lajit laulavat näkösällä, joko ilmassa tai korkean puun latvassa. Tällaisia lintuja ovat kirvisten lisäksi rastaat, punarinta ja punavarpunen.

Piileksivät mestarilaulajat

Lintumaailmamme parhaimpien laululintujen, kerttusten ja satakielten, soidin keskittyy lähes yksinomaan kuuluvaan ja komeaan lauluun. Nämä lintumaailmamme suvereenit laulajat ovat äänessä enimmäkseen valoisina alkukesän öinä, jolloin niiden laulu helskyy kaikessa komeudessaan. Jos lähistöllä laulaa toinenkin yksilö, voi päästä kuulemaan todellista kilpalaulantaa. Ihminenkin voi helposti huijata lintuja soittamalla kännykältä lajitoverin laulua. Tuolloin reviirin omistaja tulee helposti lähelle laulamaan kilpaa äänitteen kanssa.

Päivänsä nämä mestarilaulajat piileksivät pensaikoissa tai järvenlahden ruovikoissa. Lajeja näkee erittäin harvoin, eikä lintujen tasaisen ruskea höyhenpuku herätä huomiota. Näillä lajeilla naaraat valitsevat puolisonsa laulun perusteella.

Kuvassa värikäs sinirinta.

Sinirinta pesii Lapin tunturikoivikoissa. DNA-tutkimuksissa on selvinnyt, että sekä uroksilla että naarailla on useita parittelukumppaneita.

Komeilla sulilla ja höyhenillä varustetut linnut ovat puolestaan yleensä huonoja laulajia. Tällaisilla lajeilla koiraat vain houkuttelevat yksitotisella laulullaan naaraita omille reviireilleen. Vasta tämän jälkeen alkaa varsinainen soidin, jossa koiraan erikoiset värikuviot ovat avainasemassa. Koiras pörhistelee, riiputtaa siipiään ja levittää pyrstöään, jotta komeat värikuviot näkyvät hyvin. Tuttuja soidinvärikuvioita ovat talitiaisen keltainen rinta, teeren punaiset heltat ja kirjosiepon valkeat siipilaikut.

Soitimelle on ominaista, että koiras ja naaras esittävät vuorotellen tietyn reaktion, joka on välttämätön, jotta soidin etenisi loppuun. Vaiheita voi soitimessa olla useita ja parhaimmillaan soidin on varsinainen näytelmä omalaatuisine rituaaleineen. Tunnettuja monimutkaisia soidinnäytelmiä on esimerkiksi kanalinnuilla, naurulokeilla ja uikuilla. Monimutkaisien soidinmenojen seurauksena lajien välinen risteytyminen estyy, sillä vain saman lajin edustajat linnut osaavat tulkita toisiaan koko soidinrituaalin alusta loppuun oikein.

Lintumaailman saippuaoopperat

Joskus keväällä luonnossa liikkuessaan voi nähdä naaraslinnun kannoilla useita uroksia. Esimerkiksi sinisorsilla on havaittu jopa joukkoraiskauksia, joissa naaras on kuollut. Koiraat eivät välttämättä ole soitimessaan epäonnistuneita poikamiehiä, vaan niiden jo valloittama naaras hautoo munia jossakin lähiseudulla. Ainakin kirjokertulla ja monilla sorsalinnuilla tällainen ylivirittyminen on yleistä.

Eri sukupuolilla on lisääntymisen kannalta hyvin erilaiset strategiat. Naaras satsaa valtavan energiamäärän vähäiseen munamäärään. Näille harvoille poikasille naaras haluaa elinvoimaiset isät, niinpä se valitsee vain parhaita koiraita parittelukumppanikseen. Uros taas tuottaa valtavasti siittiösoluja ilman suurta panostusta. Sen tavoite onkin saada mahdollisimman suuri määrä poikasia, joten syrjähypyt ovat tavallisia. Viime aikoina DNA-tutkimuksissa onkin selvinnyt, että jopa joka viidennessä varpuslintujen poikueessa on monta isää. Syrjähyppyjä on tavattu niin sinirinnoilla, pajulinnuilla, rautiaisilla, paju- ja keltasirkuilla kuin sini- ja kuusitiaisillakin.

Yksiavioisuudesta haaremiin

Monogamia eli yksiavioisuus on lintujenkin parissa lisääntymisen perustyyppi. Siinä lintupari elää yhdessä joskus koko elämänsä ajan. Isoilla pitkäikäisillä linnuilla kuten joutsenilla, hanhilla, kurjilla ja isoilla petolinnuilla parisuhde on usein elinikäinen. Petolinnut tosin elävät pesimäajan ulkopuolella yksikseen, mutta pesimäajan koittaessa ne palaavat kotipaikkauskollisina samalle pesälle pesimään vuodesta toiseen. Pienemmillä lyhytikäisillä linnuilla pariside kestää vain yhden pesimäkauden. Jos ne säilyvät hengissä seuraavaan pesimäkauteen, yleensä siippa vaihtuu uuteen.

Polygamiassa eli moniavioisuudessa linnuilla on samaan aikaan useita puolisoita. Fasaanilla on haaremi, jossa yhdellä uroksella on alueellaan monta naarasta. Näitä naaraitaan se pitää omanaan myös pesimäajan ulkopuolella ja ajaa muut urokset pois reviiriltään. Myös kaulushaikaralla ja ruskosuohaukalla voi koiraan reviirillä olla useampia naaraita. Pikkulinnuista kirjosieppo pariutuu usein usean naaraan kanssa. TYleensä se osallistuu vain ensimmäisen naaraan poikueen hoitoon ja muut naaraat saavat pärjätä omillaan.

Kuvassa keräkurmitsa.

Keräkurmitsa on lyhytjalkainen tunturikahlaaja, joka pesii Lapin puuttomilla paljakoilla. Sen sukupuoliroolit ovat päälaellaan: naaras on värikkäämpi, tappelee soitimella uroksista ja munii sitten munat uroksen haudottavaksi ja lähtee itse muutolle.

Vesipääskyllä, lapinsirrillä ja keräkurmitsalla sukupuoliroolit ovat totutusta poikkeavat ja koiraalla on päävastuu lisääntymisessä. Keväällä värikkäämmät naaraat käyvät soidinturneita uroksista. Parittelun jälkeen naaras munii pesään munat ja häipyy paikalta. Uros hautoo ja hoivaa poikaset lentoon asti. Naaraat voivat myös pariutua uudelleen pariinkin otteeseen, ennen kuin ne lähtevät muuttomatkalle.

Seka- ja vapaa-avioisuutta

Jos rautiaisilla on hallussaan laadukas reviiri, ne käyttäytyvät parinmuodostuksessa varsin vapaalla tyylillä. Rautiaisella naaras pariutuu usean uroksen kanssa, joista kullakin on puolestaan useita naaraita.

Metso, teeri, heinäkurppa ja suokukko eivät luo minkäänlaista parisuhdetta. Niiden lisääntymisstrategia on nimeltään vapaa-avioisuus eli promiskuiteetti. Siinä urokset käyvät taistojaan yhteisellä soidinareenalla ja naaraat parittelevat mieleisensä uroksen kanssa. Vain naaras munii, hautoo ja hoitaa poikaset. Urosten soidin hiipuu kevään kuluessa ja ne siirtyvät kesälaitumille vailla poikashuolia.

Näillä joukkosoitimilla voi kuitenkin tapahtua virheitä helpommin kuin lintuparin kahdenkeskisessä soitimessa. Tutuin risteymä eli hybridi on korpimetso. Tässä tapauksessa metso on eksynyt teeren soitimelle ja paritellut teeren kanssa.

Metsoilla menee suomalaismetsissä muutenkin huonosti, kun vanhat metsät ja metsojen soidinkumpareikot häviävät metsien hakkuissa. Etelä-Suomessa nopeasti harvinaistuneet metsot eivät löydä enää toisiaan. Kun viimeiset homenokkaiset urokset käyvät soidintaistoon vaikka punaisiin pukeutuneen ihmisen kanssa, puhutaan hulluista metsoista. Huvittavaksi koetun ilmiön takana on kuitenkin synkkä todellisuus.

Suomesta tunnetaan muitakin kanalintuhybridejä. Pari vuotta sitten Sodankylästä löydettiin pyyriekko -poikue ja havaintoja on myös yhdistelmistä riekkoteeri, riekkometso, pyyteeri, kiirunariekko ja onpa Helsingin Eläinmuseon vitriinissä jopa teerikiirunakin. Sitä vastoin Veikko Huovisen kirjassa ”Havukka-ahon ajattelija” Konsta Pylkkäsen löytämää pyymetsoa ei todellisuudessa ole löytynyt. Myös jotkut vesilinnut ja muutamat pikkulinnut voivat pariutua toisen lähilajisen linnun kanssa.

Pesäloisintaa

Käki ei tee omaa pesää lainkaan, vaan naaras munii toisten lintujen pesiin. Varpuslinnuksi käellä on suuri munamäärä, sillä se voi munia jopa 20 munaa. Käkinaaraat ovat erikoistuneet munimaan juuri tietyn isäntälajin pesään, ja sen munien väri jäljittelee isäntälinnun munien väriä: puhutaan käen biologisista roduista. Käen loisinnan kohteina voi olla esimerkiksi leppälintu, niittykirvinen, västäräkki, lehtokerttu, järripeippo, harmaasieppo ja peippo.

Kuvassa tukkasotkan pesä, jossa kymmeniä munia.

Joskus tukkasotkan pesään voi munia useampi naaras. Tässäkin hailuotolaisessa pesässä oli usean naaraan munia. Munien koko ja väritys vaihteli näkyvästi.

Monet sotkat, telkät, hanhet, rantakanat ja jotkut pikkulinnutkin pyrkivät parantamaan omaa poikastuottoaan munimalla lajitovereidensa pesiin. Sotkan pesästä on löytynyt lähes 30 munaa. Usein tällainen pesä tuhoutuu ja hyvässä lykyssäkin vain osa munista kuoriutuu.

Olipa linnun lisääntymisstrategia mikä tahansa, perustavoite on kuitenkin aina sama. Tavoitteena on aina tuottaa paljon laadukkaita jälkeläisiä. Suuri jälkeläistuotto takaa emolintujen omien geenien säilymisen sukupolvelta toiselle.

Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen
Avauskuva: Adobe Stock
Artikkeli on julkaistu Naturassa 2/21.