Hiekkatien mutka on tuttu, autonrenkaat liukuvat sepelillä. Tuttu on myös näky, joka mutkan jälkeen aukeaa. Silti rintakehässä tuntuu painavalta. Kuiva alkukesä on paahtanut avohakkuualan räikeänruskeaksi, sieltä täältä nousee muutama pökkelö ja säästöpuu. Valtavat hakkuujätekasat on pinottu molemmin puolin tietä, ne peittävät hetkeksi masentavan näkymän. Painan kaasua ja mietin taas, milloin aukolla kasvaa uusi metsä. Ehdinkö vielä näkemään sen? Ja kohahtaako metson musta hahmo vielä jostain siivilleen, vai onko se jo silloin näiltä seuduilta kadonnut?
Avohakkuualat ovat yhä yleisempi näky. Vuonna 2019 Suomessa hakattiin runkopuuta yhteensä 73 miljoonaa kuutiometriä, mikä on tilastointihistorian toiseksi suurin määrä. Jos puut ladottaisiin kolmen metrin pätkissä metrin korkuiseen pinoon, se ulottuisi Helsingistä Australiaan ja takaisin.
Yli 94 prosentissa hakkuista hakkuutapa oli tasaikäiskasvatukseen tähtäävä harvennus- tai uudistushakkuu. Loput noin kuusi prosenttia pitivät sisällään erilaisia metsätuhoihin liittyviä hakkuita, maankäyttömuodon muutokseen liittyviä erityishakkuita sekä muutaman prosenttiyksikön myös jatkuvaan kasvatukseen tähtääviä yläharvennuksia.
Puuta tarvitaan, se on selvä: metsäteollisuus tuo yli 20 prosenttia Suomen vientituloista ja puu toimii tärkeänä raaka-aineena ilmastonmuutoksen hillinnässä. Mutta sillä on väliä, miten puu metsistä markkinoille tuotetaan. Ainakin sillä on väliä mökkiläisten maisemille. Mutta mitä merkitystä sillä on metsien lukuisille lajeille?
Mikä jatkuva kasvatus?
Suomessa yleisin metsänkäsittelymenetelmä on avohakkuisiin pohjautuva tasaikäismetsänhoito. Tasaikäinen metsä syntyy alaharvennuksin. Alaharvennuksessa poistetaan pienempiä puita, jotta suuremmat saisivat suurin pirtein tasaikäisinä kasvaa vielä suuremmiksi turhasta kilpailusta vapautettuina. Avohakkuuvaiheessa poistetaan sitten kaikki loput puut mahdollisia luontaiseen uudistamiseen tähtääviä siemenpuita lukuun ottamatta. Metsä uudistetaan useimmiten istuttamalla uusia taimia tai kylvämällä uudet siemenet, ja tätä ennen maata muokataan.
Jatkuvan kasvatuksen hakkuut sen sijaan pohjautuvat yläharvennuksiin. Yläharvennuksessa hakkuut suoritetaan poimimalla puita eri kokoluokista kuitenkin suurimpia eli sahapuukokoja painottaen. Pienemmistä kokoluokista poistetaan heikkokuntoiset ja harvennetaan tihentymiä, joissa puut haittaisivat toistensa myöhempää kasvua – tätä työn osaa kutsutaan laatuharvennukseksi.
Tukkipuukoon saavuttaneet puut myydään maisema- ja siemenpuita lukuun ottamatta, ja terveet pienemmät jätetään kasvamaan tukkipuumittoihin – toimitaan siis osin päinvastoin kuin alaharvennuksessa. Metsä uudistuu luontaisesti hakkuissa säästetyistä taimista, ja tuloksena on peitteisenä säilyvä metsä, jossa on tyypillisesti monen ikäisiä ja lajisia puita. Hakkuita toistetaan maaperästä ja leveyspiiristä riippuen 15–30 vuoden välein.
Luontaisten häiriöiden matkimisesta lajeille etua
Luonnontilaisia metsiä on maailmassa jäljellä niin vähän, että niiden tutkiminen etenkin boreaalisella vyöhykkeellä on käynyt hankalaksi. Ihmisen jälki näkyy lähes kaikkialla. Muutamista tutkimuksista on kuitenkin voitu päätellä, että boreaaliset luonnonmetsät uudistuvat pääosin pienialaisten häiriöiden, kuten tuulenkaatojen ja pienten metsäpalojen, myötä. Suuret häiriöt ovat harvinaisempia.
Jatkuvan kasvatuksen yläharvennus imitoi luontaisia, pienialaisia häiriöitä paremmin kuin avohakkuut. Samalla tietyt lajiryhmät hyötyvät. Jatkuva kasvatus on todettu avohakkuita myönteisemmäksi metsänkäsittelytavaksi muun muassa monille metsien hyönteisille, linnuille ja mustikalle. Mustikka on avainlaji, jonka antama ravinto ja suoja ovat tärkeitä esimerkiksi metsäkanalintujen poikueille.
Lahopuusta huolehdittava menetelmästä riippumatta
Lajistotutkimus on hankalaa, sillä eri lajiryhmien vasteiden mittaamiseen vaaditaan suuria koealoja toistoineen ja pitkiä aikasarjoja. Etenkään pitkäaikaisia, kotimaisia tutkimusaineistoja ei juuri ole saatavilla. Tutkimukset pohjautuvatkin useimmiten lajistosimulaatioihin.
Tietyt lajit hyötyvät avohakkuista jatkuvan kasvatuksen kustannuksella. Esimerkiksi puolukka hyötyy avohakkuiden aiheuttamasta valoisuudesta, eikä ehkä kärsi maanmuokkauksesta yhtä paljon kuin mustikka. Myös korvasieniä löytyy usein muokatuilta avohakkuualoilta. Runsaiten keräilytuotteita kuitenkin löytyy osittain peitteisestä metsästä.
Jatkuva kasvatus ei hyödytä suoraan lahopuuta tarvitsevia uhanalaisia lajeja, jos lahopuun määrä ei kasva. Myös jatkuvassa kasvatuksessa on tärkeää huolehtia riittävän kookkaista säästöpuista, suosia sekapuustoisuutta ja säästää lahopuut. Nämä periaatteet tulisi huomioida metsänkasvatustavasta riippumatta.
Huonomaineisesta harsinnasta ilmastoteoksi?
Puiden valikoivaa hakkuuta harjoitettiin 1900-luvun alussa paljonkin. Harsinnassa talonpojat poistivat metsästä yleensä vain parhaita puita, eli huonokuntoiset puut tai sellaiset, jotka haittasivat parhaiden keski- ja pienikokoisten puiden kasvua, jäivät usein poistamatta. Tämän tuloksena metsät jäivät liian tiheiksi eivätkä ne uudistuneet hyvin. Harsinta sai viranomaisten silmissä ymmärrettävästi huonon metsänhoidon maineen, ja se kiellettiin.
Nykyaikainen jatkuvaan kasvatukseen tähtäävä yläharvennus on yhdistettyä ylä- ja laatuharvennusta, jossa metsään jätetään maisema- ja monimuotoisuuspuita lukuun ottamatta parhaat kasvatuskelpoiset nuoret puut. Ajoittain tehdään avaavampia hakkuita metsän valopuiden uudistamiseksi, ja metsän uudistumisesta huolehditaan muutenkin tarkasti. Vuonna 2014 uudistettu metsälaki sallii jatkuvan kasvatuksen, ja kiinnostus menetelmää kohtaan kasvaa.
Kiinnostusta voivat jatkossa lisätä jatkuvan kasvatuksen mahdolliset ilmastohyödyt. Asiaa tutkitaan parhaillaan kuumeisesti, ja tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että avohakkuuseen verrattuna jatkuva metsänkasvatus aiheuttaa lievempiä ilmastohaittoja. Jatkuvan kasvatuksen hakkuista saadaan hieman enemmän tukkipuuta, mikä johtaa pitkäikäisempiin puutuotteisiin. Suurin ilmastovaikutus vaikuttaisi kuitenkin tulevan siitä, että jatkuvassa kasvatuksessa vältetään avohakkuiden paljaan maan vaihe. Tällöin metsästä nimittäin karkaa hiiltä, kun maaperä lämpenee ja karikkeen hajoaminen kiihtyy. Vaikutus tasaantuu myöhemmin, kun puut kasvavat hakkuuaukolle takaisin. Jatkuvassa kasvatuksessa metsien hiilitase sen sijaan säilyy koko kiertoajan tasaisempana.
Jatkuva kasvatus on ilmastoteko, kun sillä vältetään avohakkuut. Jos tarkastellaan ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta merkityksellisiä aikajänteitä, mikään käsittelytapa ei kuitenkaan ilmastotekona voita metsän suojelua.
Monien hyötyjen metsänkäsittelyä
Tuoreissa metsänkäsittelytutkimuksissa puhutaan yhä yleisemmin käsittelytavan optimoinnista tai monitavoitteisesta metsänhoidosta. Sen sijaan, että asetettaisiin vastakkain avohakkuut ja jatkuva kasvatus, haetaankin eri tapojen optimaalista yhdistelmää tai laajemman maisematason ”metsänkäsittelypalettia”, jonne tietokone saa valita parhaimman kombinaation eri menetelmistä. Näissä tutkimuksissa on kaksi yhteistä piirrettä: yläharvennuksiin pohjautuva jatkuva kasvatus nousee menetelmänä aina tärkeään asemaan, ja avohakkuita tehdään harvemmin.
Monitavoitteisuudella tarkoitetaan, että metsänomistaja arvostaa metsissään muutakin kuin puunmyyntituloja. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi arvostuksen kohteena voi olla vaikkapa metsien kyky hillitä ilmastonmuutosta, keräilytuotteet, virkistäytyminen ja metsästys tai maisema-arvot. Tutkimusten perusteella voidaan todeta, että mitä moninaisempia arvostuksia metsänomistajalla on, sitä useammin jatkuvan kasvatuksen käyttöönotto häntä hyödyttää. Maisematasolla optimaalinen ”metsänkäsittelypaletti” pitää monitavoitteisuuteen pyrkiessä aina sisällään runsaasti – jopa 75 % pinta-alasta – jatkuvaa kasvatusta.
Jatkuva kasvatus on monella tapaa hyödyllistä etenkin turvemailla. Ojitettujen turvekankaiden avohakkuu ja kunnostusojitus aiheuttavat vesistöhaittoja ja lisäävät turpeen hajoamista, mikä kiihdyttää ilmastonmuutosta. Myös monimuotoisuus kärsii. Jatkuvassa kasvatuksessa jäljelle jäävä puusto haihduttaa parhaimmillaan vettä juuri sopivasti, niin että uusi puusukupolvi kasvaa ripeästi, kunnostusojituksilta vältytään ja lajisto säilyy monipuolisempana. Turpeen pintakerros ei kuivu yhtä syvältä, ja hiili säilyy maaperässä paremmin.
Onko jatkuva kasvatus taloudellisesti kannattavaa?
Tutkimusten perusteella toistuvaan yläharvennukseen ja luontaiseen uudistamiseen perustuva metsänhoito kannattaa vähintään yhtä hyvin tai paremmin kuin alaharvennus ja istutus. Tulokset koskevat 15–30 vuoden välein toistuvia yläharvennuskierroksia, joissa metsä muuttuu asteittain eri-ikäiseksi, ja uudistuminen on luontaista ja riittävää.
Kannattavuustulokset selittyvät tukkipuun korkealla hinnalla suhteessa kuitupuuhun ja uudistamisen kustannuksilla. Tukkipuuvaltaisten metsien korjuu yläharvennuksella ei ole juurikaan kalliimpaa kuin avohakkuu, eli tuotto on hyvä. Taimien osto ja istutus puolestaan on kallista hyötyyn nähden, sillä Suomessa puu kasvaa hitaasti. On kannattavampaa käyttää luontaista uudistamista.
Yläharvennus ja luontainen uudistaminen on sitä kannattavampaa, mitä pohjoisemmaksi mennään ja mitä karummat ovat kasvuolosuhteet. Mitä korkeampaa korkoa vaaditaan metsään sijoitetulle rahalle – esimerkiksi istutuksille – sen kannattavampaa yläharvennus myös on. Etelä-Suomen rehevimmissä kuusikoissa tuottoerot menetelmien välillä ovat pienet, jolloin muut seikat voivat ratkaista menetelmän valinnan.
Monipuolisempi metsänkäsittely hyödyttäisi kaikkia
Metsän hoidossa on nykyään käytettävissä varsin monipuolinen keinovalikoima. Perinteiset menetelmät menevät osin päällekkäin, ja on mahdollista siirtyä joustavasti yhdestä menetelmästä toiseen: tasaikäinen metsä voidaan siis oikein toteutetuin yläharvennuksin siirtää eri-ikäismetsätalouteen. Tällöin metsä pysyy peitteisenä ilman avohakkuun kaltaista vaihetta erittäin pitkään.
Sekä monimuotoisuuskato että ilmastonmuutos haastavat nykyisen yksipuolisen metsätalouden. Metsänkäsittelymenetelmien monipuolistamiselle on myös maanomistajien taholta kysyntää, jos vain metsäalan asiantuntijat ja metsäfirmat osaavat heitä aiheesta neuvoa. Tietoa kannattaa jakaa mahdollisimman kattavasti – myös tuleville metsänomistajasukupolville.
Teksti: Saija Kuusela, FT, ekologi
Avauskuva: Marko Pylvänäinen
Kirjoittaja työskentelee biodiversiteetti- ja ilmastonmuutosaiheisten hankkeiden projektipäällikkönä Suomen ympäristökeskuksessa SYKEssä (virkavapaalla 31.12.2020 saakka) ja on jatkuvaan kasvatukseen erikoistuneen metsäpalveluyritys Innofor Finland Oy:n hallituksen jäsen.
Artikkeli on julkaistu Naturassa 3/2020.
Lisätietoa
Eyvindson, K., Duflot, R., Triviño, M., Blattert, C., Potterf, M. & Mönkkönen, M. 2020: High boreal forest multifunctionality requires continuous cover forestry as a dominant management. Land Use Policy 100: 104918. Saatavilla: https://doi.org/10.1016/j.landusepol.2020.104918
Kuuluvainen, T., Tahvonen, O. & Aakala, T. 2012: Even-Aged and Uneven-Aged Forest Management in Boreal Fennoscandia: A Review. Ambio 41: 720–737.
Pukkala, T. 2016: Which type of forest management provides most ecosystem services? Forest Ecosystems 3, 9. Saatavilla: https://doi.org/10.1186/s40663-016-0068-5
