Lähi-idästä vuonna 2018 leviämään alkanut aavikkokulkusirkan parveilu uhkaa Afrikan sarven epävakaiden maiden ruokahuoltoa.
Ihminen alkoi viljellä maata Lähi-Idässä 13 000–10 000 vuotta sitten. Pian ihmiset kohtasivat myös maanviljelyksen pahan luonnonvitsauksen, kun kulkusirkat löysivät viljelyksille. Ne söivät kaiken vihreän kasvillisuuden tieltään aiheuttaen paikallisia nälänhätiä.
Kulkusirkat mainitaan Raamatussakin monta kertaa. Vanhan Testamentin Mooseksen kirjassa on kaikille tuttu tarina Egyptin vitsauksista, joista kahdeksas oli juuri kulkusirkkojen massaesiintyminen. Niitä todella pelättiin. Ilmestyskirjassa maailmanlopulla kulkusirkat paisuvat hevosten kokoisiksi ja niiden siipien väristyksestä syntyy sotavaunujen kaltainen jyly.
Kulkusirkkoja esiintyy kuivilla ja lämpimillä alueilla. Eri puolilta maailmaa tunnetaan kaikkiaan yli 20 lajia. Vain Pohjois-Amerikassa ja Etelämantereella kulkusirkkoja ei tavata. Pohjois-Amerikassa elänyt oma laji, kalliovuortenkulkusirkka, alkoi harvinaistumaan 1800-luvun lopulla ja viimeinen yksilö kuoli eläintarhassa vuonna 1902. Syitä sirkkojen häviämiseen ei tunneta, mutta epäillään, että sirkat menettivät lisääntymisalueensa preerioiden muuttuessa valtaviksi pelloiksi.
Kaikkein hankalimmat kulkusirkkalajit ovat idän- ja aavikkokulkusirkka, joita on esiintynyt massoittain 10–20 vuoden välein Lähi-Idässä ja itäisessä Afrikassa. Aavikkokulkusirkka on jäänyt myös suomalaisen luonnontieteen historiaan, sillä lajin on kuvannut tieteelle suomalainen Peter Forsskåll. Egyptiä ja Arabia tutkinut luonnontutkija ja tutkimusmatkailija löysi Kairosta kummallisen sirkan vuonna 1761. Uusi laji sai nimeksi Schistocerca gregaria, aavikkokulkusirkka.
Idänkulkusirkka on toinen vaelluksistaan kuuluisa heinäsirkka. Sitä esiintyy laajalla alueella Euroopassa, Afrikassa ja Etelä-Aasiassa aina Australiaa, Uutta-Seelantia ja Japania myöten. Lähimmät lisääntymisalueet ovat Mustanmeren rannikolla. Sieltä idänkulkusirkka on tehnyt useita vaelluksia Keski-Eurooppaan ja aina eteläiseen Ruotsiin asti. Nämä suurvaellukset tapahtuivat 1700–1800 luvuilla, viimeisin vuonna 1846. Pienempiä massaesiintymisiä todettiin Keski-Euroopassa vielä 1927–1933. Maanviljelyn lisääntyminen lienee hävittänyt idänkulkusirkankin lisääntymisalueita. Sittemmin Pohjolaan on eksynyt vain satunnaisia idänkulkusirkkoja, muutamia myös Suomeen asti.
Erakosta jättiparveksi
Normaalisti kulkusirkat elävät erakkoina kuivien alueiden ruohostoissa. Kun elinalueella sataa paljon vettä, alkaa kasvillisuus kukoistaa. Sirkat lisääntyvät ja kannat alkavat kasvaa. Cambridgen yliopiston etologian tutkijat selvittivät, että kun kulkusirkan suuret takajalat altistuvat toisen sirkan kosketukselle useita kertoja minuutissa neljän tunnin ajan, alkavat sirkat muuttua kulkusirkoiksi.
Muutos näkyy kulkusirkkojen värissä ja pienempänä kokona. Kulkusirkat erittävät myös houkutuskemikaaleja eli feromoneja, muuttuvat nälkäisiksi, kokoontuvat yhteen ja alkavat lisääntyä. Myös sirkkojen aivot ja lihakset kasvavat. Kun vielä ravintoa on runsaasti tarjolla kulkusirkkaparvista tulee jättimäisiä: ne voivat peittää jopa 1200 neliökilometrin alueen ja yhdellä neliökilometrillä voi olla sata miljoonaa sirkkaa.
Parvet syövät kaiken vihreän ravinnon laajoilta alueilta ja lähtevät liikkeelle. Ne nousevat jopa kahden kilometrin korkeuteen ja lentävät tuulen mukana 100–200 kilometriä vuorokaudessa. Parvien muuttosuunta seuraa tuulen suuntaa kohti matalapaineita ja vesisateita: vesisateet tietävät reheviä ruokamaita kulkusirkoille. Vuoria parvet eivät kykene ylittämään, mutta meret eivät ole esteenä. Usein vaellus ylittää esimerkiksi Afrikan ja Aasian välisen Punaisenmeren ja onpa yksi parvi lentänyt Atlantinkin yli Länsi-Afrikasta Karibianmeren saarille kymmenessä päivässä vuoden 1987–1989 massaesiintymisen aikana. Viimeisimmät vitsausvuodet ovat olleet vuosina 1955, 1968, 1988, 2004, 2007, 2011 ja 2013.
Massaesiintyminen käynnissä
Tällä hetkellä on syntymässä uusi aavikkokulkusirkan vaellus Lähi-Idässä ja Afrikan sarven alueella. Parveilun alku tapahtui Saudi-Arabian, Omanin ja Jemenin aavikoilla vuonna 2018, jossa sateet aiheuttivat ketjureaktion. Ruokaa oli sirkoille tarjolla runsaasti ja märässä maassa niiden munista kehittyi uusia sirkkasukupolvia. Vuoden 2019 aikana alkoi parvien levittäytyminen: ensin Pakistaniin ja Intiaan. Sitten seurasi Punaisenmeren ylitys Afrikan sarven alueelle Eritreaan, Etiopiaan, Somaliaan ja Keniaan.
Afrikassa aavikkokulkusirkat uhkaavat miljoonien ihmisten ruokahuoltoa, joka on ollut jo ennestäänkin huonolla tolalla. Tietysti myös kulkusirkkoja voi helposti syödä. Paistettuna ne tarjoavat ihmisille proteiinipitoista ruokaa, mutta syömällä jättiparveilua ei voiteta. Kaiken lisäksi osa sirkoista on tärkätty hyönteismyrkyillä.
Uutena keinona Kiina aikoo kokeilla ankkoja tänä keväänä ja kesänä heinäsirkkasodassa. Yksi ankka syö noin 200 sirkkaa päivässä. Nyt ankkojen avulla yritetään hillitä tulevaa sirkkainvaasiota Kiinan Xinjiangissa. Kiinalaiset aikovat viedä myös Pakistaniin peräti 100 000 ankkaa syömään sirkkoja. Jos keino tepsii ja ankat toimivat biologisina torjujina, vältuttäisiin suurien hyönteismyrkkymäärien käytöltä.
Viime aikoina kulkusirkkojen massaesiintymisiä on ollut harvemmin kuin aikaisemmin. Sirkkojen lisääntymistä tarkkaillaan jatkuvasti ja näin päästään parvien myrkyttämisiin ennen kuin niiden määrät moninkertaistuvat. Tällä kertaa esiintymisen ongelmana on sirkka-alueiden sijainti epävakaissa sotaa käyvissä maissa Jemenissä, Somaliassa ja Etelä-Sudanissa, jotka ovat lisäksi köyhiä kehitysmaita. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO pyrkiikin keräämään 70 miljoonan euron kansainvälisen rahoituksen myrkytysoperaatiota varten. Koronapandemian aiheuttamat ongelmat eivät varmasti helpota heinäsirkkakriisin vaikutuksia, ja samalla rahoituksen saaminen vaikeutuu.
Teksti ja kuva: Hannu Eskonen. Avauskuvassa egyptinkulkusirkka, jonka aiheuttamat kasvistotuhot ovat yleensä pieniä. Sirkka on kuvattu Borgio Veresissä Ligurian Italiassa.
Artikkeli on julkaistu Naturan nrossa 2/20.
