Karigasniemi. Utrsjoki.

Uhanalaiset palsasuot

Palsasuot ovat pohjoisimman Suomen erikoisimpia luonnonnähtävyyksiä, jotka ylläpitävät rikasta lajikirjoa. Utsjoella, Enontekiöllä ja Inarin pohjoisosissa palsasoihin pääsee vielä helposti tutustumaan, mutta ei välttämättä enää kauaa. Ilmaston lämpeneminen näkyy jo nyt: palsat sulavat nopeammin kuin niitä syntyy.

Ikiroudan synnyttämiä palsoja löytyy Pohjoismaitten lisäksi Venäjän pohjoisosista, Alaskasta, Kanadasta, Japanista ja Islannista. Palsasuo syntyy aapasuolle, jos keskilämpötila on alle -1 celsiusastetta. Näin kylmissä oloissa suoturpeen sisään syntyy routalinssi, joka paksunee vuosittain, kun routa ei ehdi sulaa lyhyen kasvukauden aikana. Talvinen ohut lumipeite edistää hiljalleen korkeutta kasvavan routalinssin kasvua.

Matala palsa syntyy jo kymmenessä vuodessa, ja korkea, jopa 5–7 metriin yltävän palsan ikä on helposti 100 vuotta. Suomen vanhimmat palsakummut voivat olla jopa yli 3 000 vuotta vanhoja. Kesäisin palsakumpu sulaa pinnastaan noin puoleen metriin saakka, mutta sitten vastassa on kova ja kiinteä routainen jäälinssi.

Saavutettuaan maksimikorkeutensa palsakumpu alkaa halkeilla pinnastaan. Kun tuuli ja sadevesi nopeuttavat halkeamien kasvua, voi palsa sulaa nopeastikin. Kymmenessä vuodessa turvekummusta ei ole jäljellä mitään. Sen paikalla on kraaterimainen pyöreähkö suolampare.

Ainutlaatuiset luontokeitaat

Palsasuoalueilla suoluonto on rikasta. Ei olekaan ihme, että luontoharrastajat suuntaavat kulkunsa palsasoille. Palsakumpuja ja jäännöslampia ympäröi monimuotoinen aapasuo nevoineen ja pounikkoineen. Pounikolla tarkoitetaan laajoja turvekumpareikkoja aapasuon reunamilla, joita voisi verrata lähinnä eteläisiin rämeisiin.

Suot rajoittuvat tunturikoivukankaisiin ja lähellä on usein puuttomia tuntureita. Kasvillisuus on tyypillistä soiden lajistoa saroineen, suopursuineen, suokukkineen, vaivaiskoivuineen ja luhta-, suo- ja töppövilloineen. Monen etelänkin ihmisen sormet syyhyävät, kun tiedetään, että loppukesällä palsoilla kypsyy runsas hillasato.

Lintuharrastajille palsasuot ovat todellisia keitaita. Soilta löytää usein lintuharvinaisuuksia, joita soiden runsas hyönteislajisto alueelle houkuttelee. Kahlaajien lajikirjon aatelia edustavat mustaviklo, punakuiri, vesipääsky, suokukko ja lapinsirri. Muitakin vesilintuja on runsaasti, muun muassa hanhia, alleja, mustalintuja, lapasotkia ja kaakkureita. Varpuslintujen paikallisiin erikoisuuksiin kuuluvat pohjankeltavästäräkki, sinirinta, lapinsirkku, lapinkirvinen ja tundraurpiainen.

Myös petolinnut saalistavat aukeilla soilla: ampu-, muutto- ja sinisuohaukkoja, piekanoja, tunturikihuja ja pöllöjä näkee soilla usein. Niiden saalislistalla ovat lintujen ohella puna- ja lapinmyyrät sekä sopulit. Aiemmin parhailla palsasoilla saattoi nähdä myös tunturipöllön ja naaliin.

Palsojen pelätään häviävän 50 vuodessa

Vuonna 1976 Kevon biologisella asemalla tehtiin koe, jossa sopivalla suolla pidettiin suoalaa lumettomana koko talven ajan. Muutamassa vuodessa syntyikin matala palsakumpu. Palsasoita on tutkittu paljon Utsjoen Kevolla ja Enontekiön Kilpisjärven biologisella asemalla. Viime vuosina on havaittu, että ilmaston lämpeneminen taitaa koitua palsasoillemme tuhoksi.

Tuoreimpien ilmastomallien mukaan palsat häviävät hiljalleen. Jos ilmasto lämpenee 2–4 celsiusastetta, ne häviävät varmasti. Euroopan luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa vuonna 2017 palsat luokiteltiin kriittisesti uhanalaisiksi, sillä palsasoiden pelätään häviävän pohjolasta seuraavan 50 vuoden aikana. Jo nyt palsoilla pitkään kulkeneet ovat havainneet, että palsoja sulaa paljon nopeammin kuin uusia syntyy, jos niitä yleensä syntyy ollenkaan. Parin vuosikymmenen takaisissa valokuvissa soilla oli vielä korkeita palsoja, mutta tuoreemmissa samoilta paikoilta otetuissa kuvissa niitä ei enää ole.

Ainutlaatuisten palsasoiden häviäminen olisi suuri tappio, sillä hillojen ohella menettäisimme paljon muutakin. Monet arktiset eläimet ovat palsoihin liittyvään kiertokulkuun sidoksissa. Jos palsoja ei enää synny, ei synny enää palsojen hajoamisen synnyttämiä lampareitakaan, mikä vaikuttaa puolestaan hyönteislajistoon, kasvillisuuteen ja koko ekosysteemiin. Monet petolinnut myös suosivat korkeita palsoja pesä- ja tähystyspaikkoinaan.

Palsasoiden punakuirien, pohjankeltavästäräkkien, tunturikihujen ja lapinkirvisten kaltaiset lintuharvinaisuudet eivät voi siirtyä enää pohjoisemmaksi, sillä siellä on vastassa Jäämeri. Suomen luonnosta nämä pohjoiset lajit voivat samalla kadota kokonaan.

Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen EFIAP
Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 2/2018.

Kuva ylhäällä: Karigasniemen Piesjänkä on Suomen kuuluisimpia palsasoita. Kuvanottohetkellä heinäkuussa vuonna 1996 palsat olivat komeita.

Piesjänkää kesällä 2017. Suuria palsoja ei enää näy.

Piesjänkää kesällä 2017. Suuria palsoja ei enää näy.

 

Utsjoen palsoilla elää harvinaisia arktisia lintuja, kuten punakuiri.

Utsjoen palsoilla elää harvinaisia arktisia lintuja, kuten punakuiri.

 

 

Enontekiön Iitossa on aivan Kilpisjärven tien varressa hieno palsasuo, jonne johtaa myös pitkospuinen luontopolku opastauluineen. Paikka on pysähtymisen arvoinen myös ohikulkumatkalaisille.

Enontekiön Iitossa on aivan Kilpisjärven tien varressa hieno palsasuo, jonne johtaa myös pitkospuinen luontopolku opastauluineen. Paikka on pysähtymisen arvoinen myös ohikulkumatkalaisille.

 

Pohjoisimman Tunturi-Lapin soilla pesii mustahuppuisia pohjankeltavästäräkkejä.

Pohjoisimman Tunturi-Lapin soilla pesii mustahuppuisia pohjankeltavästäräkkejä.