Ruokaan liittyvien valintojen painoarvo on muutamassa vuosikymmenessä kasvanut. Osin kysymys on vaihtoehtojen lisääntymisestä, mutta ruoka on myös tuotantotapoihin ja elämäntyyliin liittyvä kannanotto. Syömiseen liittyykin aina ideologiaa, vaikka vannoutunut lihansyöjä haluaisi nähdä sitä vain kasvissyöjissä.

Ekologinen näkökulma

Ruoka synnyttää noin kolmanneksen ihmisen ympäristökuormituksesta. Nykymuotoisella maataloudella on suuria vaikutuksia maapallon maaperään, vesistöihin ja ilmakehään sekä eliöstöön. Ruoantuotanto aiheuttaa sademetsätuhoja, eroosion voimistumista ja vesivarojen ylikulutusta. Kaikista tärkeimpiä maatalouden aiheuttamia vaikutuksia ympäristölle ovat kuitenkin luonnon monimuotoisuushaitat, ilmasto- ja vesistövaikutukset sekä torjunta-aineiden käyttö.

Tavallisesti eläintuotannon vaikutukset ovat huomattavasti kasvintuotantoa suuremmat. Jonkin verran eläintuotantoa tarvitaan pitämään yllä kestävää ja kannattavaa kasvintuotantoa, mutta tällä hetkellä eläintuotanto on ympäristön kestokyvyn kannalta reilusti ylimitoitettua. Eläinperäisten tuotteiden tuotannossa rehua kuluu useampi kilo tuotettua lihakiloa kohti. Eläinten rehun tuotanto vie resursseja ja aiheuttaa ympäristökuormitusta yhtä paljon kuin ruokakasvien viljelykin. Sama pinta-ala rehua syötettynä eläimille tuottaa vain muutamia prosentteja ruokaa verrattuna pellolla kasvatettuun kasvisravintoon.

Ruoka-aineiden tuotannon vaikutuksia ympäristöön voidaan mitata monenlaisilla mittareilla. Esimerkiksi WWF:n Lihaoppaassa ympäristövaikutusten kriteereinä on käytetty syntyviä kasvihuonekaasupäästöjä, tuotannon käyttämää maapinta-alaa, tuotantomuotoa (luomu vai tavanomainen), käytettyjen torjunta-aineiden määrää sekä rehevöitymispotentiaalia, eli rehevöittävien päästöjen yhteenlaskettua määrää.

Eri eläinlajien tuotanto aiheuttaa erilaisia ja erikokoisia ympäristövaikutuksia riippuen siitä, mitä kyseinen eläinlaji syö, miten sen ruoka on tuotettu ja kuinka paljon ravintoa ja tilaa eläin tarvitsee elämiseen. Lisäksi märehtivien eläinten, eli naudan ja lampaan, ruoansulatuksessa syntyy ilmastonmuutosta voimistavaa metaanikaasua, mikä lisää niiden tuottamaa ilmastokuormaa.

Ilmastonäkökulmasta broileria voi syödä kohtuudelle, mutta kemikalisoitumisen ja luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta muuta kuin luomutuotettua broileria olisi syytä välttää. Broilereille syötetään rehusoijaa, jonka viljelyssä käytetään paljon torjunta-aineita. Naudan ilmasto- ja vesistövaikutukset taas ovat aina suuret, mutta luonnonlaitumilla laiduntavat naudat saattavat jopa lisätä luonnon monimuotoisuutta. Suomessa maatalousympäristöjen lajien uhanalaisuuden merkittävin syy on avoimien laidunalueiden käytön väheneminen ja umpeenkasvu. Laiduntavat eläimet ylläpitävät lukuisille lajeille tärkeitä elinympäristöjä, minkä vuoksi luonnonlaidunliha on yksi harvoista ruoantuotantotavoista, joka lisää luonnon monimuotoisuutta. Laidunnaudan osuus suomalaisesta tuotannosta on tällä hetkellä kuitenkin vähäinen.

Väestön kasvaessa ihmisten ravinnontarve kasvaa, mutta viljelyskäyttöön ei ole mahdollista raivata jatkuvasti uutta maata luonnon monimuotoisuuden kärsimättä. Nykyisen kaltainen ruoantuotanto on sekä suoraan että välillisten vaikutustensa kautta suurimpia uhkia luonnon monimuotoisuudelle. Siksi on merkittävää, kuinka paljon pinta-alaa ruoantuotanto vaatii.

Kolmasosa maapallon tuottavasta maa-alasta käytetään ruoan tuotantoon eli maatalous on ylivoimaisesti suurin maankäytön muoto. Reilu neljäsosa maapallon maapinta-alasta ja 70% Suomen peltoalasta on nykyään joko laitumena tai rehupeltona. Lihantuotannon kielteiset vaikutukset näkyvät etenkin sademetsien ainutlaatuisessa luonnossa: esimerkiksi Amazonin sademetsässä lihakarjan laidunmaiden leviäminen on merkittävä syy metsien häviämiseen. Myös rehutuotantoa varten raivattavien soijaviljelmien leviäminen uhkaa luonnoltaan erityisen monimuotoisia elinympäristöjä.

Yksittäisen suomalaisen ilmastovaikutuksista ruoka muodostaa noin 20 % kuten liikennekin. Ruoka-aineista lihan ja maitotuotteiden kulutus aiheuttavat suurimmat kasvihuonekaasupäästöt. Syynä tähän on nautojen märehtimä metaani ja se, että naudanliha ei ole kovin tehokas tapa tuottaa ruokaa. Naudat vaativat paljon rehua kasvaakseen, jolloin niiden tuotanto vie paljon pinta-alaa. Tästä syntyy suuria määriä ilmastopäästöjä, varsinkin jos tuotannon vuoksi hakataan metsiä. Naudanlihan tuotannossa Suomessa eläinten ruuansulatus vastaa 41–44% ja rehujen viljely 32–43% ilmastopäästöistä. Tuotantoeläinten kasvattamisen osuus globaaleista päästöistä vaihtelee 20-50% välillä kaikista päästöistä. Ilmastonäkökulmasta lihankulutusta olisi etenkin länsimaissa vähennettävä radikaalisti, sopiva määrä olisi 25 kiloa vuodessa henkilöä kohti.

Kasvinsuojeluaineiksi kutsuttavia torjunta-aineita käytetään ruoan tuotannossa torjumaan tuholaisia ja rikkakasveja. Ne on kehitetty myrkyllisiksi torjuttaville eliöille, jolloin ne ovat usein samalla haitallisia myös muille eliöille, joskus jopa ihmisille. Kun torjunta-aineita käytetään laajasti tai varomattomasti, niitä vapautuu myös maaperään ja vesistöihin. Liiallinen tai huolimaton torjunta-aineiden käyttö uhkaa erityisesti pölyttäjähyönteisiä, jotka ovat elintärkeitä maailman ruoan tuotannon kannalta. Eläinten rehuntuotannossa käytetään usein paljon torjunta-aineita. Tämän vuoksi torjunta-aineiden käytön tarve lihan tuotannossa on usein suurempi kuin kasviperäisillä tuotteilla.

Maatalous on Suomessa Itämeren merkittävin ihmisen aiheuttaman ravinnekuormituksen lähde. Vajaat kaksi kolmasosaa mereen päätyvästä fosforista ja yli puolet typestä on peräisin maataloudesta. Itämeren alueella karjatalous on suurin rehevöitymistä aiheuttava kuormittaja. Yksittäisen kuluttajan Itämeren rehevöitymiseen vaikuttavista valinnoista eläinperäisten tuotteiden kulutuksella on eniten merkitystä.

Yhteenvetona voi todeta, että lihantuotannon ympäristövaikutukset riippuvat eläinlajista, rehun tuotantotavasta sekä siitä, miten paljon eläinperäistä ruokaa tuotetaan. Toimivin ohjenuora ympäristön kannalta kestäviin kuluttajavalintoihin on vaihtaa ainakin osa lihasta kasviksiin.

Oppilastyö Kalajärven yläkoulusta. Kuvaaja Eeva Kemppainen.

Vaikuttamisen näkökulma

Haluamme ajatella, että ruokavalintamme ovat itsenäisen harkinnan tulosta. Yleensä kuluttajan valinnan vapaus on kuitenkin aika rajattu. Teemme pitkälti samanlaisia valintoja kuin olemme aina tehneet. Tapoihimme vaikuttavat paikallisen ruokakulttuurin ja omien mieltymyksiemme ohella se mitä perheemme ja ystävämme syövät. Myös kaupan valikoima rajoittaa valinnan mahdollisuuksiamme. Meihin vaikuttaa myös se, kuinka tuotteita on meille markkinoitu. Ruokatalot ja kauppa tekevätkin yllättävän paljon kulutuspäätöksiä puolestamme.

Kaupan ohella myös edunvalvontajärjestöillä on ruokakeskustelussa vahva ja näkyvä rooli ja niiden sanaan uskotaan. Erityisesti Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto (MTK) on Suomessa näkyvä toimija. Kyseessä on maanviljelijöiden, metsänomistajien ja maaseutuyrittäjien etujärjestö, jonka tehtävänä on edistää maaseudun yrittäjien asemaa ja maaseudun luonnonvarojen kestävää käyttöä. Jäseniä sillä on satojatuhansia. Järjestö tekee kovasti töitä luodessaan kuvaa suomalaisen ruoantuotannon eettisyydestä ja ympäristöystävällisyydestä.

On totta, että moneen muuhun maahan verrattuna suomalainen tuotanto on monella mittarilla parempaa. Silti todellisuus harvoin vastaa markkinoinnin mielikuvaa. Mainoskuvastossa lehmät hyppelehtivät laitumella iloisesti hymyillen, porsaat makoilevat puhtailla pahnoilla ja kanat nokkivat maasta matoja. Harva haluaisi ostaa tuotteita, joita markkinoitaisiin tuotantoeläinten todellisilla elinoloilla.

Eläintuotteiden menekkiä edistetään EU-tasollakin. Yksi esimerkki tästä on koulumaitotuki. Monessa suomalaisessa kouluruokalassa on esillä maidon menekinedistämisjulisteita. Tästä hyvästä koulu saa EU:lta maataloustukina rahallista apua maitotuotteiden hankintaan.

Keskusteluun eläintuotannosta osallistuvat myös eläinoikeusjärjestöt. Eläinoikeusaktivismi sai Suomessa alkunsa 1990-luvun puolivälissä ensimmäisten turkistarhaiskujen ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen perustamisen myötä. Kahdenkymmenen vuoden aikana eläinoikeusliike on kehittynyt marginaalin altavastaajasta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Kuluneina vuosikymmeninä eläinoikeusliikkeen toimintatavat ja ympäröivä yhteiskunta ovat muuttuneet, mutta tavoitteet eivät: ihmisten on pidettävä eläinten asiaa esillä, koska ne eivät osaa itse nousta barrikadeille. Toiminta tähtää eläinten hyväksikäytön lopettamiseen.

Vielä 2000-luvun alussa ruokaan liittyviä elämäntapavalintoja, kuten veganismia, kummasteltiin jopa aktivistien lähipiireissä. Vuonna 2017 uusia vegaanisia valmisruokia tuotetaan markkinoille jatkuvasti. Vegevalinnat eivät enää liity pelkästään aktivismiin vaan pikemminkin laajempia ihmismääriä koskettavaan eettiseen arkeen. Aktivistit ovat näkyvästi esillä keskustelemassa eläinten kokemasta kärsimyksestä omilla kasvoillaan ja nimillään.

Eläinoikeusliikkeen toimintatapoihin kuuluu perinteisen kampanjoinnin ja lobbaamisen ohella suora toiminta. Alkuaikojen turkistarhaiskut olivat yksi tapa herättää huomiota eläinten kohteluun. Vuodesta 2007 alkaen samaa asiaa ovat ajaneet salakuvaukset tuotantotiloilla. Menetelmä on tehokas: kuvat haastavat pohtimaan omaa suhdettamme eläimiin. Samalla ne ohjaavat katsojan pohtimaan tehomaatalouden tilannetta ja omaa kulutuskäyttäytymistään.

Animalian katukampanjajuliste.

Eläinten hyvinvoinnin näkökulma

Lihan syömiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä voidaan lähestyä ainakin kahdesta suunnasta: moraalifilosofisesta pohdinnasta eli siitä, onko eläinten tappaminen syömistä varten ylipäätään oikeutettua ja toisaalta jos on, niin millaiset ovat eläinten riittävän hyvät elinolot. Arvopohdinta antaa käytännön toiminnalle merkityksen: miten hyvin eläinten tulisi voida, jotta tuotanto olisi eettistä?

Syötäväksi kasvatetut -kirjan kirjoittaja, toimittaja Elina Lappalainen pohtii kirjassaan tuotantoeläinten pitämiseen liittyviä filosofisia kysymyksiä. Hänen mukaansa jokainen eläimiä jotenkin koskettava tekomme, esimerkiksi lounasvalinta, on eläinten arvoon liittyvä moraalinen kannanotto, ajattelimme asiaa tietoisesti tai emme. Monilla etiikan suuntauksilla on annettavaa eläintuotannon oikeutuksen käsittelyyn. Keskeiseksi nousee kysymys siitä, ovatko ihmiset ja eläimet erilaisia ja jos ovat, oikeuttaako tämä niiden eriarvoisen kohtelun.

Filosofisessa väittelyssä moraalista oikeutusta eläinten käyttämiselle ihmisen hyödykkeenä on lopulta vaikeaa löytää: sanapari “eettinen eläintuotanto” on tavallaan filosofinen mahdottomuus. Jopa löyhempien etiikan tulkintojen mukaan nykyistä eläintuotantoa pitäisi muuttaa radikaalisti, jotta eläinten eettinen kohtelu voitaisiin taata. Tasapaino voittoa tavoittelevan liiketoiminnan ja eläinten hyvinvoinnin välillä on hyvin vaikeaa löytää.

Erään näkemyksen mukaan eläimiä voidaan tappaa ja syödä, jos ne ovat voineet eläessään hyvin. Maatalousalan järjestöt korostavat usein, että vain hyvinvoiva eläin on tuottava. Tämä on ainakin käänteisesti totta: nälkäisen, jatkuvasti kylmissään olevan tai sairaan eläimen tuottavuus varmasti kärsii. Toisaalta fyysinen hyvinvointi ei vielä takaa sitä, että eläin elää hyvää elämää.

Eläinten hyvinvoinnista puhuminen on Suomessa melko tuore ilmiö. Nykyään eläinten käyttäytymisestä ymmärretään jo paljon ja asenteetkin ovat muuttuneet vähitellen: harva enää kyseenalaistaa eläinten kykyä kokea kipua. Usein ajattelemme eläinten kognitiivisten kykyjen olevan huomattavasti ihmistä huonommat. Tutkimukset kuitenkin osoittavat että erot ihmisten ja eläinten tietoisuuden asteen, älyllisten kykyjen ja moraalin tajun välillä ovat pienempiä kuin on luultu.

Käytännössä tuotantoeläinten hyvinvoinnissa on eroja eri eläinlajien ja tuotantotapojen osalta. Sikoja, maito- ja lihakarjaa, kanoja ja broilereita kohdellaan eri tavoin. Lainsäädäntö asettaa eläinten oloille minimivaatimukset, mutta on melko selvää että tämä minimi ei Suomessakaan takaa eläimille mahdollisuutta terveelliseen elämään ja lajinmukaiseen käyttäytymiseen.

Nykyisessä järjestelmässämme kuluttajan on vaikeaa tietää, millaisissa oloissa tuotantoeläin on elänyt. Eläinperäisiä tuotteita myydään lukuisilla eri kauppanimillä, jotka eivät välttämättä kerro mitään eläinten hyvinvoinnista. Esimerkiksi virikehäkkikanalan munia voidaan myydä nimellä “aidot maalaismunat”, vaikka virikehäkkikanalassa toteutuu ainoastaan lain vähimmäisvaatimus eläinten elinoloista. Kanat eivät pääse koskaan ulos, häkkien tilanahtaus saattaa aiheuttaa kanoille stressiä, vähäinen mahdollisuus liikkua heikentää luustoa ja kanojen lajinmukainen käyttäytyminen, kuten kuopiminen ja venyttely, on häkissä vaikeaa. Eläintiedon “Eläin ruokana” -opas auttaa hahmottamaan lisää kananmunien, maidon ja jauhelihan tuotantoon liittyviä eläinten hyvinvointikysymyksiä.

Voima-lehden vastamainos.

Suomalaisen ruokakulttuurin näkökulma

Jokaisessa maassa ja jokaisella alueella on oma ruokakulttuurinsa, johon kuuluvat alueella kasvavat perusraaka-aineet, ruoan erilaiset valmistustavat sekä kyseiselle kulttuurille ominaiset mausteet. Suomalainen ruoka kertoo maan luonnosta, yhteiskunnasta, identiteetistä, arvoista ja varallisuudesta.

Kulttuurissamme lihansyönti on normi, jota emme yleensä sen enempää pohdi. Kasvissyöjät ovat tottuneet vastaamaan, miksi eivät halua syödä lihaa. Sekasyöjät eivät juuri joudu perustelemaan valintaansa tai kohtaamaan kysymystä siitä, miksi hänen mielestään on oikein tappaa eläimiä ruoaksi. Toisia eläimiä pidämme ruokana, toisia itsestään selvästi emme. Teemme näin siitä huolimatta, että esimerkiksi sika on yhtä älykäs, utelias ja seurallinen eläin kuin koirakin.

Lihalla on ollut merkittävä rooli suomalaisissa ruokapöydissä kautta vuosikymmenten. Hernekeitto, lihapullat ja nakkikastike ovat pysyneet suomalaisten suosituimpien arkiruokien listalla jo ainakin sadan vuoden ajan. 1970-luvulta lähtien läski-, veri- ja maksaruoat ovat korvautuneet yhä enemmän pizzalla, hampurilaisilla, erilaisilla broileriruoilla ja salaateilla.

Ruokakulttuurimme historia ei kuitenkaan auta perustelemaan nykyistä lihankulutustamme, joka on moninkertaistunut vuodesta 1960, jolloin keskiverto suomalainen söi lihaa 32 kiloa vuodessa. 1970-luvulta lähtien erityisesti sianlihan ja broilerin kulutus on kasvanut räjähdysmäisesti. Nykysuomalainen syö vuodessa lihaa noin 79kg ja kuluttaa vastaavasti aiempaa vähemmän maitoa, perunoita ja viljatuotteita.

Sodat, säännöstely ja niukkuus muovasivat suomalaista ruokakulttuuria 1950-luvulle asti. Silloin oli lyhyt kausi, jolloin mikään ei estänyt esimerkiksi voin, sokerin ja jauhojen runsasta käyttöä. Jo 60-luvulla ryhdyttiin varoittelemaan vääränlaisen ruuan terveysriskeistä. Nykyään suomalaiset syövät liha- ja maitotuotteita enemmän kuin edes terveysnäkökulmasta olisi suositeltavaa – puhumattakaan siitä, mikä olisi ravitsemuksellisesti tarpeellista tai välttämätöntä.

Lihaa pidetään hyvänä proteiinin lähteenä, mitä se toki onkin. Käytännössä soija, pähkinät, linssit ja monet siemenet sisältävät proteiinia yhtä paljon kuin liha, soijarouhe jopa huomattavasti enemmän. Nykyisten pohjoismaisten ravitsemussuositusten mukaan kypsää punaista lihaa tai lihavalmisteita ei tulisi syödä yli puolta kiloa viikossa. Määrä vastaa noin neljää pienehköä liha-annosta. Lihan käyttöä kehotetaan rajoittamaan, koska etenkin punaisesta lihasta saadaan liikaa epäterveellisiä tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja nitriittejä. Runsaalla lihansyönnillä on yhteys tyypin 2 diabetekseen ja paksusuolen syöpään. Runsaan raudan saannin ja sydäntautien välillä on yhteys ja ongelmia voi aiheuttaa myös aiemmin terveellisenä pidetty hemirauta, joka voi välillisesti vaurioittaa suoliston soluja altistaen syövälle. Varsinkin ulkomailla eläintuotannossa runsaasti käytettävät antibiootitkin voivat aiheuttaa ongelmia ihmisten terveydenhoidossa.

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksen (2012) mukaan ravitsemussuositukset toteutuvat vain harvan suomalaisen ruokavaliossa. Vastaavanlaisia tuloksia on saatu useista tutkimuksista. Esimerkiksi Pohjoismaisen ministerineuvoston vuonna 2012 toteuttaman tutkimuksen mukaan terveellistä tai kohtuullisen terveellistä ruokavaliota noudatti ainoastaan 18 prosenttia suomalaisista.

Monesti suomalaisen eläintuotannon puolestapuhujat nostavat esiin kysymyksen maamme ruoantuotannon omavaraisuudesta. Monet maanviljelyskäytössä olevat suomalaiset maat eivät sovellu muun kuin nurmen kasvattamiseen. Ihmiset eivät sitä syö, mutta eläintuotannon kautta nurmien tuottama energia saadaan muutettua ihmisravinnoksi kelpaavaksi. Tällä on merkityksensä alueelliselle työllisyydelle lisäksi juuri ruokaomavaraisuudellemme, jos emme enää voisikaan luottaa globaalin ruokajärjestelmän toimivuuteen. Myös ympäristönäkökulmasta nautakarja voisi olla Suomen oloissa osa kestävää maataloutta, mutta nykyiset tuotanto- ja kulutusmäärät tekevät kestävät toimintatavat vaikeiksi.

Naudanlihan kulutus on Suomessa tällä hetkellä kuitenkin niin suurta, että viidennes kulutetusta lihasta tuodaan muualta.  Etenkin kanoille ja sioille syötettävän valkuaisrehun omavaraisuusaste on Suomessa vain 15%. Suomalainen eläintuotanto on siis nykyisellään hyvin riippuvainen maailman proteiinirehutuotannosta, mikä asettaa uuteen valoon kysymyksen omavaraisuudesta.

Animalian katukampanjajuliste.

Lopuksi

Monet tahot kehottavat nykyään korvaamaan osan syömästämme lihasta kasviksilla. Toistaiseksi lihansyönti ei kuitenkaan ole osoittanut vähenemisen merkkejä. Ruokavalinnat ovat hyvin henkilökohtainen asia ja moni suhtautuu karsastaen ulkopuolisten neuvoihin siitä, mitä pitäisi tai ei pitäisi syödä. Oman toiminnan ja ympäristön kannalta olennaista olisi olla hyvin tietoinen siitä, miten kuluttamamme ruoka tuotetaan ja minkälaisia ovat ruokaan liittyvät arvomme. Vasta sen jälkeen voimme tehdä tietoisia ja hyvin perusteltuja päätöksiä ruokalautasemme sisällöstä. Miten sinä perustelet päivittäiset ruokavalintasi?

Teksti: Pinja Sipari, FM, Global meal -hankkeen koordinaattori
Kuva: Peter O’Connor aka anemoneprojectors (CC BY-SA 2-0)

Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 3/2017.