Syksyn lähestyessä hyönteiset alkavat valmistautua talven varalle, jonka lähestymisen ne aistivat päivän lyhenemisenä. Syksyn kuluessa hyönteisten määrät vähenevät ja laji toisensa jälkeen menee lepotilaan eli diapaussiin.

Hyönteisillä on elämässään neljä kehitysvaihetta: muna, toukka, kotelo ja aikuinen. Talvilepoon eri lajit menevät eri vaiheissa. Suurin osa kovakuoriaisista ja eräät perhoset menevät diapaussiin aikuisina. Nämä hyönteiset ilmestyvät keväällä ensimmäisinä näkyviin. Kaikille tuttuja aikuistalvehtijoita ovat nokkos‑ ja sitruunaperhonen. Perhosista kuitenkin vain noin kaksi prosenttia talvehtii aikuisena. Nämä talvehtijat ovat steriilejä ja ne parittelevat vasta keväällä.

Hyönteiset talvehtivat yleisimmin kotelona kuin aikuisena. Näin tekee myös yli 30 % perhosista. Kotelotalvehtijat ilmestyvät keväällä melko aikaisin aikuistalvehtijoiden jälkeen. Perhosista kotelona talvehtii esimerkiksi auroraperhonen, joka on helppo tuntea oranssinvärisistä siipien kärjistä.

Toukka kestää kylmää

Yleisin talvehtimisaste on kuitenkin toukkana talvehtiminen, sillä niiden kylmänkestävyys on kaikista kehitysasteista kaikista paras. Perhosista yli puolet talvehtii toukkana, myös Lapissa. Niitä voi löytää siellä jopa lumenpinnan yläpuolelta kasveista, kun taas koteloita voi kaivaa esiin vain lumen suojasta.

Tunturimittari talvehtii munana. Munat kestävät kuitenkin jopa 36 asteen pakkasia. Jos kovia pakkasia ei tule, voi kesällä tunturikoivikoissa velloa toukka-armeija, joka syö kaikki koivut lehdettömiksi.

Eteläisin ja kylmänkestoltaan huonoin kehitysaste on muna. Perhosista vähän yli kymmenen prosenttia talvehtii munana, ja nämä kaikki ovat eteläisen Suomen lajeja. Myös ihmisen pahat kiusanhenget, hyttyset, paarmat ja mäkärät talvehtivat munina.

Päivän lyhetessä syyskesällä hyönteiset valmistautuvat diapaussiin. Ne ensinnäkin saavuttavat lajille tyypillisen talvehtimisasteen. Sitten ne hakeutuvat tai emot munivat munansa suojaisiin talvehtimispaikkoihin: jotkut kaivautuvat maahan tai karikkeen suojaan, toiset menevät kaarnan rakoihin tai puun koloihin, eräät kaivautuvat puuhun asti ja ilmestyypä talvehtijoita ihmisasumuksiinkin.

Luonnon pakkasnesteet pelastavat

Talvehtimispaikassaan hyönteinen menee sitten diapaussiin. Sen kudosten vesimäärä pienenee samalla kun sen ruumiin niin kutsuttujen pakkasnesteiden määrä kasvaa. Tällaisena yhdisteenä toimii esimerkiksi glyseroli. Eläimet alijäähtyvät. Diapaussissa otuksen hapenkulutus on vain noin kaksi prosenttia aktiivisen vaiheen kulutuksesta.

Talvehtivat hyönteiset kestävät helposti yli 30 celsiusasteen pakkasia. Itse solut pysyvät koko ajan sulina. Solujen väliset tilat sitä vastoin voivat jäätyä. Jos jäätyminen uhkaa solua, se pumppaa kaiken mahdollisen veden pois, sillä jos soluun muodostuu yksikin jääkide, jäätyy koko eläin nopeasti ja kuolee. Karvakehrääjiin kuuluva heinähukka on kestänyt 40 asteen pakkasta ja ritariperhosen kotelo on upotettu jopa nestemäiseen typpeen, noin ‑200 celsiuksen kylmyyteen kotelon tuhoutumatta.

Scoliocentra nigrinervis -kärpänen on yleisin talvihyönteinen keskitalvella. Niitä voi tavata yli kymmenen asteen pakkasillakin.

Diapaussia ei voi verrata nisäkkäiden talviuneen tai horrokseen. Hyönteisille talven diapaussi on välttämätön kehityksen välivaihe. Jotta ne pystyisivät lisääntymään normaalisti kesällä, täytyy jonkin kehitysasteen saada kylmäkäsittely. Eräillä vain joka toinen vuosi lentävillä perhosilla diapausseja tarvitaan kaksi.

Vilskettä keväthangilla

Kaikki selkärangattomat pieneläimet eivät kuitenkaan talvehdi diapaussissa. Paikoin niitä voi nähdä liikkeellä talvipakkasillakin. Lumen alle hangen ja maan väliin jää lumesta vapaa tila. Siellä vilistävät myyrät ja päästäiset, mutta myös lukuisa joukko maanpinnan pieniä selkärangattomia.

Lumenalaisessa tilassa liikkuu kovakuoriaisia ja hämähäkkejä, ja lukuisin niistä on hyppyhäntäinen. Ne saattavat suojakeleillä kömpiä lumen pinnallekin kulkemaan. Keväthangilla nämä vanhan kansan lumikirpuiksi kutsumat otukset ovat suorastaan yleisiä.

Lumikirput ovat alkeellisia hyppyhäntäisiä. Kirppujen tapaan nekin tekevät uhattuina pitkiä hyppyjä.

Hyppyhäntäiset ovat alkeellisia, vain noin 1‑3 millin mittaisia hyönteisiä. Suomessa hyppyhäntiä on 175 lajia. Nimensä nämä otukset ovat saaneet takaruumiin alla olevasta hyppyhangosta, jonka avulla eläin voi pompata ilmaan ja lentää jopa kymmenen sentin päähän. Hyppykykyä voi itsekin testata helposti: ei tarvitse kuin tökätä hyppyhäntäistä havunneulalla, niin se singahtaa ilmaan kuin katapultista. Hyppyhangon tarkoitus onkin pelastaa eläin saalistajien kynsistä.

Hyppyhäntäisten ohella hangelta saattaa löytää myös isompia hyönteisiä: hämähäkkejä, lumikorentoja, vaaksiaisia ja talvisääskiä. Eräät hämähäkit jopa kutovat verkkoja lumikoloihin ja saalistavat hyppyhäntiä. Eräät talvisääskilajit ovat myös todellisia talvilajeja. Niitä voi nähdä jopa pikkupakkasilla. Talvisääskien aikuisasteet esiintyvät nimenomaan kylmänä vuodenaikana. Eräät lajit lisääntyvätkin hankiaikaan.

Keväthangilla hiihtäjän silmiin osuu usein tumma karvainen toukka. Se on ruostesiipikehrääjän toukka, joka on etsimässä koteloitumispaikkaa. Koteloitumispaikkaa hangilta voi etsiä myös tumma, pari‑kolmesenttinen sylkikuoriaisen toukka.

Sulina pysyvien virtapaikkojen lähellä on myös vilskettä keväisin. Heti jäiden alkaessa sulaa ja ilman lämmetessä mönkivät potnapekat eli koskikorennot ylös vedestä rantakiville ja ‑kasveille. Ne ovat alkeellisia hyönteisiä, joiden nuoruusvaiheet kuluvat vedessä. Aikuistuva toukka kömpii vedestä ylös, aikuistuu, parittelee, munii veteen uuden korentopolven ja kuolee pois. Aikuinen koskikorento elää vain muutamia päiviä.

Aikaisimmat vesistä nousevat koskikorennot ovat sumukorentoja. Ennen niitä kerättiin runsaasti talteen ja käytettiin siian pilkkimisessä.

Talvi ja varsinkaan kevättalvi ei siis ole kaikkien hyönteisten kohdalla lepokautta, vaan useat lajit elävät vilkkainta vaihetta vuodesta. Kevätretkillä kannattaa siis tarkkailla muitakin eläimiä kuin vain lintuja. Muutaman lämpimän päivän jälkeen hangilla voi käydä melkoinen kuhina. Sulavedet ajavat lumenalaisessa tilassa elävät pikkuotukset hangelle ja silloin tarkkasilmäinen tutkija voi niitä löytää helposti metsän reunoista, hakkuuaukeilta ja niittyjen reunaosista. Tässä voisi olla mielenkiintoinen etsintä- ja laborointityö myös biologian tunnille.

Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen

Kuva ylhäällä: Vanha kansa kutsui ruostesiiven hangella kömpivää toukkaa karvamadoksi.