Tunturikasvit ovat erikoistuneet ankariin olosuhteisiin eivätkä pärjää etelän kukkatarhoissa.
Suomi kuuluu kasvillisuudeltaan pääosin pohjoisten havumetsien alueeseen. Havumetsien pohjoispuolella avautuu koivuvaltainen tundra. Niin havumetsävyöhykkeessä kuin tundrallakin kohoavat muita maita korkeammalle paljaslakiset, tuulen pieksemät tunturit. Puuttomien tunturien ankarissa oloissa kasvillisuus on muovautunut aivan erilaiseksi kuin muualla maassamme. Pensaitakin on vain nimeksi.
Tunturikasvillisuudelle on tyypillistä matala, patjamainen kasvutapa ja kserofyyttiominaisuudet. Kasvit ovat mukautuneet ankariin olosuhteisiin siten, että ne käyttävät mahdollisimman hyvin valon ja veden ja toisaalta haihdutus on pienin mahdollinen.
Kserofyyttiominaisuuksia ovat pieni koko, vahva juuristo, pienet neulasmaiset lehdet, lehtien vaha- ja karvapintaisuus. Useimmiten tällaiset kasvit ovat varpuja. Äärimmäisyyteen vietynä tätä ominaisuutta edustaa vaivaispaju, jota Carl von Linné kutsui nimityksellä ”minima inter arbores” eli pienin puista. Vaivaispaju on vain 1–5 senttiä korkea.
Useimmat tunturikasvit ovat monivuotisia. Niiden kehitys siemenestä uudeksi siemeniä tuottavaksi kukaksi kestää useamman vuoden.
Ankarat kasvuolot
Tunturikasvit elävät varsin erikoisissa ja ankarissa oloissa. Niillä ei ole metsän tarjoamaa suojaa. Tuntureissa tuulee lähes aina. Ilmasto on ankarampi kuin alavilla mailla. Myös maaperä on useimmiten köyhä. Kesäinen kasvukausi saattaa jäädä 1–2 kuukauteen. Edelleen halla saattaa yllättää jopa keskellä heleintä kesää.
Tunturikasvien levinneisyyteen vaikuttaa myös lumen paksuus. Tuulen pieksemillä lakimailla viihtyvät kionofobiset eli lunta karttavat kasvit. Niille talvi ja kevät ovat kovaa aikaa; tuuli kuivattaa, pakkanen jäädyttää, routa rikkoo juuristoja, ja keväisin kasvien on vielä kestettävä voimakasta auringonvaloa ja UV-säteilyä. Jos kasvi selviää näistä ongelmista, sen kasvukausi on selvästi pitempi kuin muilla kasveilla. Lunta karttavia kasveja ovat mm. sielikkö, variksenmarja ja riekonmarja.
Toista on kionofiilisillä eli lunta tarvitsevilla kasveilla. Ne viihtyvät lumen kinostusalueilla. Lumi suojaa pakkaselta, tuulelta ja kuivumiselta. Toisaalta lumi sulaa myöhään ja joskus tulee kesiä, jolloin lumi ei ehdi sulaa lainkaan. Jos kasvukausi jää alle kahden kuukauden, pärjäävät paikalla vain sammalet. Yli kolmen kuukauden kasvukausi tuo mukanaan jo tukun putkilokasvejakin, lumihärkin, lumijäkkärän, hapron, sammalvarpion, vaivaispajun ja useita rikkolajeja.
Kesän vihdoin saavuttua tuntureille kasvit puhkeavat kukkaan nopeasti. Jo 1–2 viikon kuluttua siitä kun lumi sulaa ovat ensimmäiset kasvit jo kukassa. Tämä on mahdollista siksi, että niillä on jo valmiina kukkasilmut, joita ne ovat edellisinä vuosina kasvattaneet. Näin tunturikasvit ehtivät Lapin lyhyessä kesässä tuottaa runsaan siemensadon. Kasvullista lisääntymistä tunturikasveilla ei juuri tavata.
Tunturikasvien vyöhykkeet
Tunturikasvillisuus jaetaan kolmeen vyöhykkeeseen; ala-, keski- ja yläalpiiniseen. Pääosa Suomen tuntureista kuuluu ala-alpiiniseen vyöhykkeeseen. Suomen eteläisin varsinainen tunturi on Pudasjärven Iso-Syöte. Eteläisillä tuntureilla puhdas tunturikasvillisuus on niukkaa, mutta kasvimaailma rikastuu huomattavasti kun siirrytään kohti Kölivuoriston selkiä. Rikkaimmillaan tunturikasvillisuus on Suomessa Yliperän tunturimassiiveilla Enontekiön käsivarressa. Sieltä löytyvät myös Suomen ainoat keski- ja yläalpiinisen vyöhykkeen alueet.
Ala-alpiinisille tuntureille ovat tyypillisiä varpukankaat, joilla kurjenkanervat, sieliköt ja uuvanat peittävät lakimaita. Kivirakkoja on varsinkin tuntureiden pohjoisrinteillä. Ala-alpiinissa saattaa kasvaa myös runsaasti metsävyöhykkeen varpuja, kuten mustikkaa, puolukkaa, metsätähteä ja variksenmarjaa.
Eksoottinen käsivarsi
Suomen Käsivarren kärki kuuluu jo Kölivuoriston selkärankaan. Täällä vuorten poimutus on nuorempaa kuin muualla Suomessa. Jyrkkiä kymmeniä metrejä korkeita pahtoja on kaikkialla, ja kalkkipitoinen dolomiitti yltää maanpintaan asti. Alueella on myös muusta Lapista hieman poikkeava ilmasto. Läheiseltä Lyngenvuonolta puhaltavat Atlantin mereiset tuulet.
Käsivarressa tunturikasvillisuus onkin runsaimmillaan. Siellä tavataan peräti 40 tunturikasvilajia, joita on Suomessa vain 1–2 kasvupaikalla. Näistä lajeista peräti 35 on rauhoitettuja, ja ne kuuluvat uhanalaisten ja silmällä pidettävien kasvien luetteloon.
Tunturikasvillisuus on poikkeuksellisen runsas Mallan luonnonpuistossa. Puisto onkin jo vuonna 1914 rauhoitettu rikkaan ja eksoottisen kasviston kasvupaikaksi. Lapinvuokot ja lapinalppiruusut peittävät isoja alueita ja antavat kukinta-aikaan maisemalla yleisvärin.
Pääosa Käsivarresta kuuluu keskialpiiniseen vyöhykkeeseen. Alueen paljakoilla kukkivat ala-alpiinisen kankaan tuttujen varpujen lisäksi sammal- ja liekovarpiot, ruusujuuret, yökönlehdet ja lumileinikit. Toisaalta taas routiminen aiheuttaa kasvittomia vuotomaita ja -kenttiä, sekä paikoitellen on laajoja rakkakivikoita.
Suomen korkeimman tunturin Haltin ympäristöt voidaan lukea jo yläalpiiniseen vyöhykkeeseen. Maisema on avoin. Laajat rakkakivikot sekä lumen peittämät kentät ovat siellä leimaa antavia piirteitä. Alue ei kuitenkaan ole aivan kasviton. Tarkka kulkija saattaa jostakin suojaisesta paikasta kiven kupeelta löytää kasvimaailman pioneerin jääleinikin.
Tunturikasvit ovat omaan elinympäristöönsä erinomaisesti sopeutuneita kasveja. Niitä on turha poimia ja yrittää kasvattaa etelän puutarhoissa. Kauneimmillaan nämä pienet tunturiluonnon kaunistukset ovat omassa karussa maailmassaan, tunturien tuulen pieksemillä lakimailla.
Kullero on kaunis puutarhakukka, joka on alkujaan lähtöisin Pohjoisen puron- ja jokivarsilta, järven rannoilta ja kosteilta niityiltä.
Väinönputki oli entisaikojen vaimallisimpia lääkekasvejamme. Sillä hoidettiin vatsavaivoja, reumaa ja kihtiä. Kuva Hannu Eskonen.
Kaarlenvaltikan nimen antoi Cal von Linné. Hänen mielestään kasvi sopisi valtikaksi Kaarle-kuninkaalle. Lapissa sitä käytettiin myös täinkarkoitteena. Kuva Hannu Eskonen.
Valokkämmekkä on harvinaisin kämmekkälajimme. Sitä löytyy vain Kilpisjärven Saanalta ja Mallalta ja muutamasta paikasta Inarin-Lapista. Kuva Hannu Eskonen.
Kellosinilatva on komeimpia Lapin jokivarsien, järven rantojen ja soiden laiteiden kasveja. Kuva Hannu Eskonen.
Lapinkuusion kukat ovat kummallisen kierteisiä. Kukan sisään ei pääse kuin voimakkaimmat kimalaiset. Lapinsirkut ja pulmuset kuljettavat siemeniä kauas, jopa Skotlannista Islantiin. Kuva Hannu Eskonen.
Peuranvirnan versot kelpaavat ravinnoksi porplle ja monelle harvinaiselle tunturiperhosen toukalle. Kuva Hannu Eskonen.
Tunturikurjenherneellä on juuristossaan typpeä sitovia bakteereja. Ne kasvavat Lapissa yleisinä teiden varsilla. Niiden avulla on maisemoitu laskettelurinteitä Sveitsissä. Kuva Hannu Eskonen.
Tunturipitkäpalko on yleinen kasvi vain Enontekiön suurtuntureiden puronvarsilla ja kalliohyllyillä. Harvinaisena sitä tavataan myös etelämpänä Koillismaata myöten. Kuva Hannu Eskonen.
Ennen vanhaan hapron lehtiä syötiin. Sen lehdet sisältävät oksaalihappoa. Nykyisin kasvi on niin vähälukuinen että se kannattaa jättää kasvamaan. Kuva Hannu Eskonen.
Punakko on kokonaan punavioletin värinen puoliloinen. Se varastaa osan ravinnostaan imujuuriensa avulla muilta kasveilta. Kuva Hannu Eskonen.
Pahta-ailakki on hellpo tunnistaa. Se kasvaa noin 20-30 sentin korkuiseksi ja sillä on omalaatuisen pullea vehriö. Varsinainen kukka on piilossa verholehtien sisällä. Kuva Hannu Eskonen.
Valkoyökönlehden lehtien yläpinta on tahmea ja tuoksuva. Hyönteinen tarttuu lehden pintaan ja ruuansulatusentsyymien avulla yökönlehti sulattaa sen ravinnoksi. Kuva Hannu Eskonen.
Siniyökönlehti tunnettiin ennen piimäruohon nimellä. Sen lehtien avulla valmistettiin maidosta piimää. Kuva Hannu Eskonen.
Ruusujuuri on saanut nimensä ruusulle tuoksuvan juurakkonsa mukaan. Sitä myydään jopa ”Pohjolan ginseng-juurena”. Kuva Hannu Eskonen.
Jääleinikki on ennätyskasvi. Sitä kasvaa Etelä-Norjan tuntureilla 2370 metrin korkeudessa, Alpeilla se kipuaa 4275 metriin. Itä-Grönlannissa sitä tavataan vielä 78. leveyspiirillä, vain 1300 kilometrin päässä pohjoisnavalta. Kuva Hannu Eskonen.
Lumileinikki viihtyy sulavesipurojen ja pikkukosteikkojen rantamilla. Suomessa sitä tavataan Enontekiön ja Utsjoen suurtuntureilta. Kuva Hannu Eskonen.
Lapinvuokko ei siedä hapanta maaperää. Tämän takia se on harvinainen tunturikasvi muualla kuin käsivarren suurtuntureilla ja dolomiittipahdoilla Kuusamossa. Kuva Hannu Eskonen.
Lapinorvokki kasvaa tunturien puronvarsilla, tihkupinnoilla ja kallion hyllyillä. Puroja myöten se laskeutuu usein alas tunturikoivikoihin. Kuva Hannu Eskonen.
Lapinalppiruusu on rhododendroneiden lähisukulainen. Lapinalppiruusu kasvaa vain muutamalla tunturilla Kilpisjärvellä ja Utsjoella. Kuva Hannu Eskonen.
Tunturikallioisen nimi oli vielä jokin aika sitten tunturikoiransilmä. Kuva Hannu Eskonen.
Tunturikarkero on auringonpalvoja. Se avaa taivaansiniset kukkansa vain auringonpaisteella. Pilvien ilmestyessä sulkee katkerokin kukkansa. Kuva Hannu Eskonen.
Kurjenkanerva on tuntureiden peruslajistoa. Sen eteläisimmät kasvupaikat ovat Kemijärven Peniötunturilla ja Kuusamon Iivaaralla ja Rukalla. Kuva Hannu Eskonen.
Tunturihärkit kasvavat tunturien lakimaiden avoimilla mailla ja pahdoilla. Kesällä ne ovat kuumia ja talvella kylmiä kasvupaikkoja. Kuva Hannu Eskonen.
Nuokkurikko on sitkeä kasvi, joka pärjää Haltin rinteillä 1280 metrin korkeudessa. Eteläisin esiintymä löytyi Kuusamosta kalliopahdalla vuonna 1867, vuosittain samalla paikalla kasvaa edelleen 10-15 yksilöä. Kuva Hannu Eskonen.
Tähtirikon tuntee valkeista tähtimäisistä kukista. Sen eteläisimmät kasvustot ovat Pallastuntureilla. Kuva Hannu Eskonen.
Sinirikon punavioletit kukat erottuvat helposti. Usein kasvi muodostaa mättäitä ja mattomaisia kasvustoja. Kuva Hannu Eskonen.
Kultarikko kasvaa tunturien kalliohyllyillä, puronvarsilla ja pikkusoiden reunamilla. Jääkauden reliktinä sitä kasvaa myös Kuusamon kalkkiseutujen lähdepurojen rannoilla. Kuva Hannu Eskonen.
Kukkivan tunturikohokin havaitsee jo kaukaa. Sen patjamaiset kasvustot peittävät laajoja alueita ja värjäävät maan kauniin punaiseksi. Kuva Hannu Eskonen.
Uuvana on erikoistunut elämään kylmillä ja lumetomilla paljakoilla. Patjamaiset kasvustot luovat sisäänsä ympäristöään lämpimämmän pienilmaston. Talveksi lehtiin kertyy runsaasti rasvaa. Näin se kestää jopa -58 asteen pakkasta. Kuva Hannu Eskonen.
Sielikkö kasvaa patjamaisina kasvustoina tuulenpieksemillä tunturien lakimailla. Kuva Hannu Eskonen.
Lapinnätä on pieni, harvoja mättäitä muodostava kohokkikasvi. Se on yleinen vain Enontekiön kalkkipitoisilla tunturikankailla. Kuva Hannu Eskonen.
Liekovarpion löytääkseen pitää matkustaa Enontekiön käsivarren suurtuntureille. Kasvi levitttäytyy paikoin erittäin runsaana 700-1000 metrin korkeudessa. Kuva Hannu Eskonen.
Sammalvarpiolla on hallussaan Suomen putkilokasvien korkeusennätys: sitä kasvaa Haltin laella 1328 metrin korkeudessa seuranaan vain kivijäkäliä ja riekonsaraa. Kuva Hannu Eskonen.
Riekonmarja on eteläisin tunturivarpumme. Se värjää syksyistä maaruskaa Pudasjärven Iso-Syötteeltä alkaen. Kuva Hannu Eskonen.
Vaivaispaju on puista pienin, totesi Carl von Linné aikanaan. Se kasvaa maanmyötäisenä, vain 1-5 cm korkeana kasvustona. Kuva Hannu Eskonen.
Pohjantähkiö on yleinen heinätunturipaljakoilla yli 920 metrissä, mutta sitä tavataan myös tunturiniityillä, jokien ja purojen varsilla sekä tunturikoivikoissa. Kuva Hannu Eskonen.
Norjanjäkkärä ei kukilla koreile. Harmaakarvaiset, mykerökukkaiset jäkkärät tunnistaa helposti. Kuva Hannu Eskonen.
Tunturipoimulehti on yleinen vain Enontekiön suurtuntureilla. Kuva Hannu Eskonen.
Sopulintunturitädyke on toinen tunturitädykkeen alalajeista. Toinen on palmutunturintädyke. Kuva Hannu Eskonen.
Lumikynsimö on yksi Drapa-suvun kynsimöistä. Ne ovat kasvitieteen kurssin pahimpia tunnistettavia. Se vaatii luupin jolla tarkastellaan lehtien alapinnan karvoja. Kuva Hannu Eskonen.
Teksti ja kuvat: Hannu Eskonen, EFIAP, FM
Artikkeli on julkaistu Naturan numerossa 2/2016
